Kausi 2013 - Tällaista kiimaa aina olla tää vois

Takana ovat jo mitalijuhlat, kauden viimeinen ottelu sekä torijuhlat. Hiljalleen krapulaisimmatkin yksilöt alkavat heräillä koomastaan. Pelaajat ja valmennusjohto kuitenkin jatkavat aherrustaan vielä tämän viikon, ja mukana harjoituksissa on myös tuoreita testipelaajia. 2000-luvun riemukkain VPS-kausi päättyy virallisesti seuran päättäjäisissä lauantaina 2.11. tapahtumassa, jossa perinteisesti palkitaan kauden onnistujat. Myös Raidan varrelta-blogi tahtoo kantaa kortensa kekoon pienen arvion kautta, joten katsaus pelaajistoon on lienee paikallaan.

Maalivahdit:

Henri Sillanpää

Janne Henriksson

Karl-Filip Eriksson

Oma poika Henri Sillanpää palasi viime talvena kotiin, vaikka olisi voinut jatkaa ulkomailla ja kotimaassakin mm. HJK ja SJK tarjosivat rahakkaampaa sopimusta. Mies oli kuitenkin sanansa mittainen, ja kun tulevaisuuskin on vankasti Vaasassa, niin VPS-mieliset saivat vuonna 2012 aikaisen joululahjan. Tuota päätöstään paluusta Sillanpään ei varmasti ole tarvinnut katua, hyvä kausi sementoi paikkaa maajoukkueessa ja mitali kaulassa on helppo hymyillä. Ohjasi puolustusta rautaisella otteella, ja vaikka kauden loppupuolella nollapeliä ei tahtonut tulla millään ennen sitä legendaarista Jaro-voittoa, niin kyseessä on ehdottomasti liigakauden paras maalivahti. Pilvi Henriksson voi hänkin olla tyytyväinen urakkaansa, kevään ottelut liigassa sujuivat hyvin, mutta ykkösvahti piti paikkansa tällä kertaa ansaitusti. Pääosin kautensa lainalla Närpiön Kraftissa pelannut nuori Karl-Filip Eriksson sai hänkin tehdä liigadebyyttinsä kauden päätöspelissä Maarianhaminassa. Siitä ei paljoa kerrottavaa jälkipolville jäänyt, mutta nuorukaisen tulevaisuus näyttää valoisalta siitä huolimatta

Puolustajat:

Ville Koskimaa

Jyrki Saranpää

Antti Uimaniemi

Jesper Engström

Atte Hoivala

Karsten Smith

Cheyne Fowler

Kuutti Mujunen

Tomi Paananen

Vepsu tuskaili talvella topparihankintansa kanssa, sillä sen rapakon (ei, en tarkoita nyt Itämerta) toiselta puolelta tullut Karsten Smith ei suoraan sanoen vakuuttanut talven harjoitusotteluissa. Liigacup sujui yhtä murheellisesti kuin muullakin joukkueella, mutta syystä tai toisesta kevät muutti kaiken. Alkukaudesta Smith ja Koskimaa muodostivat liigan pitävimmän parivaljakon keskustassa. Isot miehet siivosivat kaiken maalla, merellä ja ilmassa, kunnes Smithin kausi päättyi loukkaantumiseen kesällä. Muutenkin puolustus piti hyvin, vaikka laitapakit olivat ajoittain suurissa ongelmissa. Vepsun monipuolinen ja kurinalainen prässi sekä erityisesti prässitasojen aktiivinen vaihtaminen otteluiden sisällä vähensi painetta keskustassa, mikä helpotti kapealla ringillä toimineen Vepsun vaihtoehtoisia toppareita (kokeilujärjestyksessä Saranpää, Hoivala, Mujunen, Fowler) näiden hypätessä mukaan valkoisten viivojen sisäpuolelle usein jopa hieman yllättäen.

Laitapakkien vaikeuksista puhuminen muusta pelistä irrallisena osana on tietysti kohtuullisen epäreilua, mutta pyritään silti käymään yksilöitä läpi kollektiivin sijaan. Sympaattinen Uimaniemi aloitti kauden erittäin vaisusti, mutta hänen kohdallaan peli piristyi kauden edetessä sitä mukaa kuin vasemman laidan tilanne stabilisoitui paitsi pallollisen pelaamisen, niin myös pelaajavalintojen osalta. Muista paljon pelanneista Jyrki Saranpää oli, no, Jyrki Saranpää, legenda. Engström kävi elämänsä suurinta taistelua toisaalla, ja vaikka hän kykeni ihailtavasti pelaamaan hyvällä tasolla jopa hämmentävän monta peliä, niin kokonaisia pelejä kertyi ymmärrettävistä syistä vain pari. Kuopiosta saapunut U21-maajoukkueen vakiomies Atte "se lentopallokoutsin poika" Hoivala ei tuntunut pääsevän koko kaudella kunnolla rytmiin. Odotettiin monipuolista ja modernia laitapakkia, mutta saatiin poikanen, jolla oli suuria vaikeuksia 1v1-puolustamisessa, pelinavaamisessa sekä juoksujensa ajoituksissa, eivätkä sopeutumista uuteen kaupunkiin ja seuraan ainakaan helpottaneet alati riesana olleet pikkuvaivat kropassa

Keskikenttä ja laiturit:

Sebastian Strandvall

Anthony Dafaa

Tony Björk

Patrik Lomski

Jordan Seabrook

Grant Kerr

Ville Luokkala

Niki Lammi

Keskikenttä osoittautui kaudella 2012 akilleenkantapääksi, kun pelinavaaminen ja sitä kautta rakenteluvaiheeseen pääseminen osoittautui Vepsulle ylivoimaisen vaikeaksi heti topparina avaamisesta pitkälti vastanneen Liam O'Neilin poistuttua kauas sivistyksestä piiloon saarten sumuihin. Talvikaudella paikkojen uusjako aiheutti myös melkoista turbulenssia, kun keskustaan avauksen pelaajaksi vasta vammastaan toipumassa olleen Björkin rinnalle suunniteltu Fowler loukkaantui niin pahasti, että uran loppu oli jo erittäin lähellä. Dramaattinen tilanne pysyi hämmentävän hyvin piilossa myös medialta, ja VPS löysi valtavan testirumban kautta itselleen korvaajan. Ruotsin kolmosta pitäisi ilmeisesti tarkkailla enemmänkin, sillä keskikentän pohjapelaajaksi hankittu Anthony Dafaa teki vaikutuksen heti alkuun jopa alimittaisessa Junkohallissa. Kenialaisen lisäksi onnistujiin on ehdottomasti laskettava seuran sisäisen tehopörssin voittanut kapteeni Sebastian Strandvall, joka näytti vihdoin ymmärtävän mihin Vaasan Palloseuran maineikkaan raitapaidan pukeminen velvoittaa. Seban työmäärä oli täysin eri planeetalta viime vuoteen verrattuna, ja tulokset voi lukea tilastoista. Ilahduttavaa oli myös Gerbyn tiikeri Tony Björkin piristyminen syksyn ratkaisupeleissä. Vakava akillesjänteen katkeaminen näkyy edelleen ajoittain liikkeessä, mutta pää kesti ratkaisupaikoissa ihailtavan hyvin, mistä paras osoitus on tietysti upea pilkku Jaron verkkoon lopulta mitalin ratkaisseessa ottelussa. Kaksi muutakin alkuun vain koeajaksi hankittua ulkomaalaisvahvista onnistui mainiosti. Seabrook vakiinnutti paikkansa vasempana laiturina syksyn jatkopeleissä ja teki kiitettävän kasan maaleja. Skotti Grant Kerr taas taituroi muutaman elintärkeän maalin Hietalahdessa, ja kykeni tuomaan hieman erilaisen vaihtoehdon keskustaan. Ville Luokkalan rooli jäi harmittavan vähäiseksi, ja Patrik Lomskin vaivat varjostivat suhteellisen lupaavasti alkanutta kautta.

Hyökkääjät:

Oluwatomiwo "Tomi" Ameobi

Steven Morrissey

Jarno Parikka

Miika Niemi

Bamo Alfat

Kauden alussa Vepsun iskevä osa koostui paperilla kolmikosta Parikka-Ameobi-Seabrook, mutta hyökkääjienkin kohdalla tilanne eli jatkuvasti pelipaikkamuutosten ja loukkaantumisten vuoksi. Murtavien syöttöjen ja tilan luomisen kannalta tärkeän Parikan loukkaantuminen sattui pahaan aikaan, kun korvaajaa ei käytännössä vielä ollut, eivätkä Ameobin ja Seabrookin kemiat varsinaisesti kohdanneet. Ei ihmekään, toinen aloitti pelaamisen vakavissaan vasta 14-vuotiaana, ja toiselle ei ole Amerikassa peliä juuri opetettu. Näihin faktoihin peilaten VPS sai pelaajistostaan huikean paljon irti, ja buusti Morrisseyn saapumisesta ilmiselvästi vaikutti myös muutamiin pelaajiin. Ameobi teki alkukaudestakin monia asioita oikein target-pelaamisen suhteen, mutta se kuuluisa suuri yleisö ei näitä asioita kyennyt huomaamaan, ei vaikka Okakin niitä asioita julkisesti kuulutti. Hyökkääjän rooli on Suomessa raaka ja nähdään ilmeisen yksipuolisena... Tomi kuitenkin vastasi huutoon upeasti, ja täytyy muistaa, että yhdeksällä maalilla Ameobi on tuolla luvullaankin tuoreimman liigataipaleen toiseksi paras maalintekijä Vepsussa, edellään vain muuan Steven Morrissey. Niin, tuo jamaikalainen velikulta tuli, näki ja voitti, mutta rooli varmasti yllätti monet. Steven kärsi saapumisensa jälkeenkin vielä nivus- ja pohjevaivoista, ja avauksen paikan saadessaan Vepsun peli ei vakuuttanut alkuunkaan. Morrisseyn ongelmana olivat hänen hyvät puolensa, murtautumisvaiheessa Vepsun pelaajat, kenties vanhasta muistista, vaikuttivat luottavan liikaa yhteen mieheen. Pahimmillaan tämä johti hyppäämiseen rakenteluvaiheen ohi, kun Steveniä haettiin jatkuvasti syvyyteen muista muuttuvista tekijöistä riippumatta. Morrissey olikin hieman yllättäen vaarallisimmillaan tullessaan kentälle vasta vaihdosta. Yhdistelmä väsyneitä pakkeja ja hyökkääjän hyviä henkilökohtaisia taitoja sekä nopeita jalkoja oli usein tappavan tehokas, lisätietoja voi kysellä vaikkapa KuPS:n puolustajilta... Kokonaisuutena Vepsun maalit jakautuivat aiempaa vuotta tasaisemmin ja hyökkäyspeli oli monipuolisempaa, joten lupaavia merkkejä ensi vuotta ajatellen löytyy myös reilusti.

Yhteenveto:

Pohdin kauden pelaajaa pitkään, sillä onnistujia joukkueesta löytyi useita. Sillanpää, Ameobi, Strandvall, Koskimaa, Saranpää ja Engström onnistuivat kukin tahoillaan hyvin tai osan kohdalla jopa loistavasti, mutta yksi on silti nostettava hieman edelle. Kenialainen soturi Anthony Dafaa tuli, voitti ja syötti omille. Hänet on nostettava esille erityisesti, koska hän helpotti myös muiden pelaamista huomattavasti. Kenttätasapainon kannalta useimmiten mestarillisesti sijoittunut Dafaa oli ratkaisevassa roolissa paitsi toppareita tukevana pallonvoittajana keskustassa, niin myös elintärkeässä roolissa pelinavaamisessa ja jopa rakentelussa toimiessaan kierrättäjänä keskellä. Dafaa sijoittui koko kauden hyvin pelattavaksi, ja mikä tärkeintä, hänen peliasentonsa oli lähtökohtaisesti aina positiivinen. Edes erittäin harmillinen polvivaiva ei kyennyt pitämään Dafaa'ta poissa liigaeliitistä, vaan mies pelasi vahvasti teipattunakin ratkaisevassa roolissa mitalitaistossa. Fyysisesti järkälemäisen Dafaan kausi oli todellinen tuhkimotarina vaikeuksista voittoon, ja on harmillista kuinka aliarvostettuja hänen kaltaisensa pelaajat usein ovat. Minun mielestäni Dafaa oli paras raitapaidan päällensä pukenut keskikenttäpelaaja sitten Jyrki Huhtamäen, ja jo se on sellainen meriitti jonka pitää riittää valintaan.

Valmennus ja seurajohto:

Olli Huttusen kokoama palapeli perustui tuttuihin peruselementteihin, kuten vanhalta veskarilta sopii odottaakin. Muut voivat syyttää vaikka millaiseksi nihilistiksi, mutta faktaa on, että Huttusen tapa myös toimii ainakin liigatasolla. Muuten ihmettelen mediassa runsaasti esiintynyttä fraasia siitä kuinka Vepsu voitti mitalinsa lähinnä tiiviin puolustuksensa ansiosta. Katsokaapa niitä tilastoja ja pelejä hieman tarkemmin, ei se nyt mitään hannutourumaista ääripuolustamista ollut! Kuten sanottu, maalit jakautuivat varsin terveen jakauman mukaisesti, mutta hyökkäyspäässä jäi vielä paljon parannettavaakin, alakerrassa homma taas toimi mitä selkeimmin. Runsaasti erikoistilanteista maaleja tehnyt VPS voi kiittää myös JVK:taan suorittavaa Petri Vuorista, joka vastasi erikoistilannepelaamisen suunnittelusta kauden ajan. Ensi vuonna Vuorinen luopuu toimestaan A-junioreiden valmentajana, joten odotamme mielenkiinnolla mitä nämä tekijät saavat vuoden päästä aikaiseksi erityisesti Euroopassa.

Seurajohto kykeni jälleen kerran hoitamaan työnsä hienosti, ja tällä kertaa tehtiin varsinainen jätti-investointi Steven Morrisseyn muodossa. Aika oli täysin oikea, joten ei voi kuin olla ylpeä erinomaisesta työstä siellä päässä. Edelleenkään ei voi kylliksi korostaa, kuinka pitkän ja raskaan työn tulos tämä mitali oli. Huollon puolelta on myös aika kiittää kahta eläköityvää VPS-ikonia. Pitkäaikainen joukkueenjohtaja Jouko "Takku" Jokinen jää eläkkeelle, ja samoin tekee huoltajana kauan toiminut Juha "Julma" Grönholm. Sydämelliset kiitokset molemmille pitkästä urasta Vaasan Palloseurassa, leppoisia eläkepäiviä! Tyylikkäämmin tuskin voi estradilta poistuakaan, mutta nähdään toki silti jo ensi talvena liigacupin peleissä, tällä kertaa katsomon puolella. 

Tulevaisuus:

Vilkaisu menneisyyteen on ehdottomasti investointi nykyisyyteen ja tulevaan. Siksi en malta olla käsittelemättä hieman myös tulevaisuutta. Varmoja lähtijöitä em. ansiokkaan taustaduon ja paljon puhutun Jyrki Saranpään lisäksi on vain muutamia. Ville Luokkalan optiota ei käytetä, ja samoin näkemiin sanotaan Karsten Smithille. Varmasti myös molempien pelaajien osalta parempi näin. Optio tulevasta vuodesta löytyy Tomi Ameobilta ja Patrik Lomskilta, mutta päätöksiä näiden käyttämisen suhteen ei ole vielä kuulunut. Tulijoiden osalta syväkurkut ovat kehuneet muutamia testipelaajia, mutta tunkua joukkueeseen löytyy muualtakin. Muutamia jatkosopimuksia julkistettaneen jo hyvinkin nopeassa aikataulussa, ja uusienkin pelaajien osalta jotain saattaa tapahtua jo aivan välittömässä lähitulevaisuudessa. Palataan näihin asioihin ja tulevan juhlavuoden joukkueen kokoamiseen seuraavassa blogipostauksessa.

Vilken underbar dag, se sunnuntai ei unohdu!

Sunnuntai 20.10. oli se historiallinen päivä, kun Vaasan Palloseura palasi mitalikantaan viidentoista vuoden tauon jälkeen. Edellisestä pronssista taas oli vierähtänyt vielä kauemmin, sillä viimeksi raitapaidat nappasivat pronssit kaulaan vuonna 1938. Koko kaudesta ja nykyisistä tunnelmista on sanottu jo paljon muualla, esimerkiksi seuran sivuilta löytyvä ansiokas linkkiluettelo kannattaa ehdottomasti katsoa läpi. Kausi 2013 ja kaikki ne yhdessä koetut tunteet kulminoituivat hyvin viime sunnuntain ottelussa. Blogin kirjoittajakaan ei ole vielä täysin sisäistänyt tätä kaikkea, mutta listaan tässä muutamia ajatuksia koko kaudesta ja tuosta ikimuistoisesta päivästä.

Se oli voitto terveelle järjelle. Kuten sanottu, suomalaisen futisyhteisön kollektiivinen muisti on valitettavan lyhyt. Monen mielessä ajoista Suomen Rosenborgina on jo ikuisuus ja valitettavasti historiansa unohtanut ihminen on tunnetusti taipuvainen toistamaan vanhat virheensä. Ulkopuolisista moni on ihmetellyt Vepsun panostuksen puutetta ja jopa kyseenalaistanut seuran kunnianhimoa. Tänään me voimme nauraa epäilijöille ja kumartaa entistäkin suuremmin valtavaa urakkaa tehneelle seurajohdolle. Vaasan Palloseura on oiva todiste siitä, että menestys voidaan rakentaa kestävälle pohjalle myös aina niin suhdanneherkästi toimivassa suomalaisessa jalkapallon mikrokosmoksessa.

Se oli voitto rehelliselle työlle. Pitkäjänteinen ja järkevä työ taustoilla palkitaan ensi lauantaina mitaleilla, kun taas julkisista epäilijöistä mm. kovalla kohulla talousdopingin avulla yrittäneet Järvi-Suomen koheltajat suuntaavat divariin ilman näköpiirissä olevaa paluulippua, tuo vieläpä konkurssiuhan painaessa edelleen päälle. Monet muut vauhtisokeat ovat myös hukkuneet omiin miekkoihinsa vuosien varrella, mutta Vaasan Palloseura porskuttaa edelleen eteenpäin itseensä uskoen, työtä pelkäämättä. Kun puhutaan VPS:sta, onkin nostettava juuri se valtava työteliäisyys, joka näkyy seuran kaikessa tekemisessä pienimmistä junioreista oy:n hallitukseen ja edustusjoukkueen pelaajiin saakka. Kaikki osalliset ovat paiskineet ankarasti töitä ja prosessi palkitaan vihdoin mitalein. Koko edustusjoukkueen pelaajat ovat profiililtaan työteliäitä, jopa monet taiteilijasielut ovat ymmärtäneet ahkeroinnin merkityksen aiempaa selkeämmin. Voimmekin ylpeydellä todeta pelaajistonkin paneutuneen työntekoon perinteisellä pohjalaisella varmuudella, ylpeänä mutta nöyränä.

Se oli voitto uskollisille. Pelin loppuhetkillä näin monien vuodattavan ilon kyyneleitä. Itkin itsekin ja päässäni kävi pieni aavistus siitä miltä pitkäaikaisimmista toimijoista mahtaa tuntua. Mitä mahtoivat miettiä katsomossa vaikkapa kymmenen vuoden takaisen selviytymisoperaation arkkitehdit Eero Karhumäki, Veli-Matti Ristiluoma ja muut? Mitkä olivat penkillä pitkäaikaisten vepsulaisten kuten Jouko "Takku" Jokisen ja Juha "Julma-Juha" Grönholmin mietteet? Miten VPS-säätiön taustalla olevat Kalle Mattila ja Mauri Holma reagoivat? Entä miten piti hiljaittain kunnioitettavat 80 vuotta täyttäneen Reijo Nabbin pokerinaama? Mitä ajattelivat ne lukuisat jo aktiiviuransa lopettaneet VPS-legendat Nygårdin veljeksistä Jyrki Huhtamäkeen tai vaikkapa Jyri Hietaharjusta Ville Prihaan? Useat heistä olivat paikalla, toiset tyytyivät onnittelemaan ja juhlimaan kodeistaan käsin ympäri Suomen. Päädyssä Geezers Hietalahden aktiivit, pääkatsomon vanhat herrasmiehet ja ne tuhannet muut VPS-henkiset ihmiset saivat reilusti lisää iloitsemista ja ylpeyden aihetta myös jatkoa ajatellen.

Se oli voitto kaikille vaasalaisille. Vaasan palloiluhistoria on valtavan pitkä ja kunniakas ja perinteisesti jakolinjat eri seurojen välillä ovat olleet suuret. Vuosien saatossa Vepsu on kuitenkin kyennyt vakiinnuttamaan ykkösasemansa ja muut seurat ovat ottaneet vastaan roolinsa kasvattajina maakunnan ylpeydelle. Mitä parasta apua jakolinjojen hälvenemiseen isossa kuvassa oli myös tämän vuoden joukkue: avauksen vaasalaispelaajista kaksi Gerbyn suurta poikaa, Tony Björk ja Sebastian Strandvall, ovat Vasa IFK:n kasvatteja ja Huutoniemen keisari Ville Koskimaa taas on Kiistosta lähtöisin. Olikin upeaa seurattavaa, kun kaikki kolme näyttelivät ratkaisevan tärkeitä rooleja niin derbyssä kuin koko kaudellakin. Björk sai kunnian katkaista selkärangan rimpuilevalta Jarolta heti alkuun pilkulta. Hetkeä myöhemmin seuran sisäisen tehopörssin voittaja, kapteeni Strandvall lisäsi johtoa komealla vasemman jalan laukauksellaan. Viime vuonna vakavasta sairaudesta toipunut ja liigan absoluuttiselle huipulle viimeistään tällä kaudella noussut Koskimaa taas johti koko vuoden varmaotteisesti pelannutta linjaa tuttuun tapaan ansaiten joukkueelleen komean nollapelin ratkaiseksi osoittautuneessa ottelussa. Myös joukkueenjohdon ex-VIFK Petri Vuorinen ja useissa eri seuroissa toiminut Esa Kurki ansaitsevat ehdottomasti mainintansa tässä. Jakolinjojen hälveneminen näkyy edustusjoukkueen lisäksi myös kauttaaltaan koko toiminnassa aivan pienistä junioreista Hietalahden lehtereille. Enää poliittinen tausta tai äidinkieli ei joukkuevalintoihin vaikuta, joten kaksikielisen Vaasan Palloseuran pienistä tyttö- ja poikajunioreista lähtien löytyy pelaajia ja toimihenkilöitä eri taustoista. Katsomossa raidan puolta pitävät myös lapset vauvoista vaareihin vaikka päällä olevissa verkkareissa jonkun muun seuran logo näkyisikin. Raitaa voidaan hyvällä syyllä nykyään sanoa koko Vaasan joukkueeksi.

Se oli voitto jalkapalloilevalle Pohjanmaalle. Vepsu on alusta saakka, jo lähes 90 vuoden ajan toiminut myös koko Pohjanmaan alueen lippulaivana. Se näkyi myös tämän vuoden joukkueessa, edellämainittujen vaasalaisten lisäksi eri rooleissa esiintyivät mm. lapualainen Jyrki Saranpää, vöyriläinen Jesper Engström, kokkolalainen Ville Luokkala sekä närpiöläinen Karl-Filip Eriksson. Tärkeimmistä toimijoista myös toimitusjohtaja Eero Karhumäki on syntyisin Seinäjoelta. VPS on läpi historiansa kerännyt valtavia kannattajamääriä mm. näiltä mainituilta paikkakunnilta ja luonnollisesti pelaajistossakin on aina pyritty panostamaan pohjalaisiin. Jalkapallo kiinnostaa Pohjanmaalla, mistä kertoo myös se fakta, että ensi kaudella liigaa pelataan tuoreen mitalistin lisäksi myös kahdella muulla paikkakunnalla. Tämä kilpailuasetelma tuo varmasti lisämausteensa sarjaan sekä lisää yleistä kiinnostusta ja tasoa entisestään.

Se oli voitto Jesper Engströmille. Sympaattisen nuorukaisen maailma pysähtyi talvella, kun hänellä todettiin olevan Hodgkinin lymfooma. Imusolmukesyöpään sairastuminen järkytti koko seurayhteisöä syvästi. Engström kiitti saamastaan tuesta ja osoitti valtavan ihailtavaa sisukkuutta selviämällä raskaista sytostaattihoidoista selättäen sairautensa syksyyn mennessä. Kaiken lisäksi Jesper kykeni vieläpä pelaamaan kauden läpi tärkeässä roolissa isoin minuutein. Onnittelut Jepelle vielä kerran paitsi pronssitaiston viemisestä, niin myös vielä sen tärkeimmän(kin) kamppailun voitosta!

Se oli voitto Olli Huttuselle. Pitkäaikainen Haka-vaikuttaja Olli Huttunen hyväksyi pestin VPS-laivan kapteenina syksyn 2011 päätteeksi. Tavoitteeksi hän asetti Vepsun nousun mitaleille (ensimmäisen) sopimuksensa kolmantena vuonna, kaudella 2014. Nyt tavoitteeseen päästiin jo vuoden etuajassa, mistä Huttunen ansaitsee ehdottomasti suuren tunnustuksen. Jo kausi 2012 oli erittäin lupaava, mutta haaveet suuremmasta menestyksestä kaatuivat lopulta muutamien avainpelaajien epäonnisiin loukkaantumisiin. Nyt kaudella 2013 palaset loksahtivat kohdalleen heti alkukaudesta liigacupin jälkeen, eikä sen jälkeen enää taakse katsottu. Tositarkoituksella Vaasaan muuttanut ja talonkin ostanut Huttunen pitää silti nykyistä tasoa vain välitavoitteena, mikä sekin lupailee erinomaisen hyvää tulevaisuutta raitapaidoille.

Se oli voitto Jyrki Saranpäälle. Kirjoitin Jykästä jo aiemmassa blogipostauksessani, mutta laitetaan vielä kerran kiellon päälle kiitokset Lapuan ihmiskuulalle. Poistuminen kentältä täyden Hietalahden osoittaessa suositaan seisaaltaan laittoi kovimmatkin karpaasit nieleskelemään kyyneleitään. Itseasiassa pelkkä ajatuskin tuosta aiheuttaa edelleen kylmiä väreitä. Jyrki Saranpää on yksi hienoimmista ihmisistä ketä minulla on ollut kunnia tavata, eikä Jykän tekemä valtava työmäärä Vaasan Palloseuran puolesta tule koskaan unohtumaan.

Se oli voitto stadionhankkeelle. Hietalahden surullisenkuuluisa stadionhanke on junnannut paikoillaan jo yli kymmenen vuotta, vaikka lupauksia on kuultu ja jopa päätöksiä on lyöty lukkoon useampaan otteeseen. Ensi vuonna Vepsu pelaa taas eurokentillä, ja olisi todellinen farssi mikäli vaasalaisyleisö ei pääsisi nauttimaan kotiottelu(i)staan kotona Vaasassa. Hietalahti on Suomen vanhimpia edelleen aktiivikäytössä olevia stadioneita, jonka vikalista olisi liian pitkä kirjoitettavaksi tähän. En pyydä, vaan vaadin asiantilan muuttamiseksi välittömiä toimenpiteitä! Kyse on vielä edustusjoukkuetta huomattavasti suuremmista asioista, sillä koko kaupungin suurimpana liikuttajana jalkapallo ansaitsee vihdoin paremmat puitteet. Se on paitsi meidän, myös meidän jälkipolviemme etu, suunniteltu hanke edesauttaisi ennen muuta junioritoimintaa.

Se oli voitto tulevaisuudelle. VPS-junioreiden väki ja valmennuspäällikkö Jani Uotinen saattoivat hymyillä sunnuntaina leveästi. Vaikka omista VPS-kasvateista kauden aikana kentällä kävi vain yksi (Miika Niemi), näyttää jalkapalloilevan Vaasan tulevaisuus entistä paremmalta ja raidallisemmalta. Harva nautti enemmän tunnelmasta ja pronssista kuin kaikki ne lukuisat paikalle saapuneet VPS-juniorit, jotka tulevat jatkossa muodostamaan paitsi edustusjoukkueen rungon, niin myös miehittämään kaikki muut tärkeät toimihenkilöiden vakanssit. Seurayhteisön perusta on aina sen nuorissa ja nuorisotyö on nyt uudistumisen jälkeen parhaimmillaan, jopa valtakunnallisesti mitaten aivan kärkitasoa. Isompien menestys ei varmasti ainakaan vähennä junioreiden mielenkiintoa jalkapalloa kohtaan ja nykyinen nuori polvi saa tästä mitalista toivottavasti runsaasti lisäintoa treenaamiseen.

Se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Kiitos, että sain kokea ja jakaa sen kanssanne.

15 pitkää vuotta odotusta, ja mitä ihmettä tässä välissä oikein tapahtui?

Maaottelutauko alkaa olla ohi, mutta mustavalkoisessa maailmassa harva kiinnitti suurempaa huomiota Huuhkajien otteisiin Pariisissa. Syykin on yksinkertainen, paikallistaisto Merenkurkun valkoisen helmen perinteikkäällä Hietalahden jalkapallostadionilla vei paikallisten jalkapalloentusiastien mietteet mukanaan jo aikoja sitten. Pohjanmaan jalkapallovaltikan suvereeni hallitsija, perinteikäs ja kaunis Vaasan Palloseura taistelee taas mitaleista pitkän tauon jälkeen. Vepsun mitalitaistelu vie jopa yöunet monelta kannattajalta, voiko derbyyn mielenkiintoisempia asetelmia ollakaan?

Koska itse derbyn kilpailullisista lähtökohdista on tällä kertaa jo puhuttu ja tullaan puhumaan myös valtamediassa, ajattelin että olisi aika kääntää katsetta myös menneeseen. Mitä ihmettä tässä välissä tapahtui, kun aidon ja alkuperäisen Suomen Rosenborgin nousu takaisin polttavimpiin parrasvaloihin vei näin kauan?

Viisitoista (15) vuotta on urheilumaailmassa uskomattoman pitkä aika, ja suomalaisessa jalkapalloskenessä tuo käsitetään jo lähes ikuisuutena. Ei tarvitse kuin katsoa sarjataulukkoja silloin ja nyt: pääsarjamme joukkuemääräkin on ehtinyt muuttua 15 vuoden aikana useampaan otteeseen!! Vuoden 1998 liigaseuroista kolmanneksi tuolloin sijoittunut PK-35 muuttui surullisenkuuluisien käänteiden kautta Harry "Hjallis" Harkimon omaksi muoviseuraksi, FC Jokereiksi, sekä karsintojen kautta TPV:lle liigapaikkansa menettänyt FinnPa veti kierroksen em. FC Jokereiden farmiseura FC Jokruina. Nykyään FinnPa on olemassa enää pöytälaatikon syövereissä, PK-35 taas toimii nykyään PK-35 Vantaan nimellä, mutta seuran toiminnassa ei ole käytännössä enää mitään samaa 15 vuoden takaiseen kun nimen lisäksi kotipaikkakin on vaihtunut useampaan otteeseen. Kauden 1998 sarjavitonen FC Jazz taas kävi vuosien varrella läpi konkurssin, mutta on noussut nyt samoihin aikoihin kaukaa Vitosdivarin syövereistä jo takaisin kolkuttelemaan Ykkösen portteja. Myös muut ovat kokeneet kovia: RoPS:n sopupelivaikeuksista tuskin tarvitsee muistuttaa, ja muista välillä kokeilemassa käyneistä löytyy vaikkapa sellaisia nimiä kuin Kotkan TP, Atlantis, Allianssi ja Tampere United... Enemmän tai vähemmän suuria talous- ja muita ongelmia on ollut myös Hakalla, TPS:lla, MyPalla ja Jarolla, vain näin muutamia mainitakseni, eikä pääsarjan ulkopuolella tilanne ole ollut ainakaan parempi. Valitettavasti ongelmitta ei ole päässyt oma Vaasan Palloseurammekaan...
 
1998:

2013:

Kaudesta 1999 piti tulla kaikkien aikojen kausi, ensimmäinen kerta sitten sotavuosien kun Vaasan Palloseura nappaa suomenmestaruuden. Hjalliksen tulo mukaan kuvioihin ja HJK:n saama massiivinen rahallinen boosti Mestareiden liiga-peleistä aiheuttivat kuitenkin valtavan palkkatason nousun kotimaan kentillä. Tämä johti paitsi samojen vanhojen pelaajien palkkojen nousuun sopimuksia uusittaessa, niin myös holtittomaan kilpavarusteluun pelaajien suhteen. Suosionsa huipulla patsastellut VPS ei ainakaan jäänyt pekkaa pahemmaksi, vai voisitteko nykyään kuvitella suomalaisen seuran ostavan Ruotsin U21-maajoukkueen ykköshyökkääjän, ruotsalaisen suurseuran runkopelaajan? No, olisivathan ne zlatanit ja olatoivoset tännekin kelvanneet, mutta tuolloin valinta oli Malmö FF:n Björn Enqvist. Enqvist ja muut ulkomaalaiset eivät olleet halpoja, mutta palkan perusteella kallein oli silti kahden vuoden sopimuksella mestaruuden takuumieheksi hankittu valmentaja Sören Cratz, jonka palkka vuotta kohden oli yli miljoona markkaa kautta kohden. Hurjia lukuja, ja tuon palkan ainoa samassa mittaluokassa ollut sopimus maamme pääsarjahistoriassa on vain Antti Sumiala, joka tienasi Hjalliksen avoimen shekin ansiosta peräti 800 000 markkaa kaudessa.

Talvella pelit sujuivatkin hienosti, ja VPS kaatoi uuden luotsinsa käskyttämänä ulkomaanleireillä ja muissa harjoituspeleissä mm. kovia venäläisiä ja ruotsalaisia vastustajia kerta toisensa jälkeen, ja kotimaan kentillä Vepsu voitti liigacupin huhtikuussa. Kauden kannalta kenties pahin vahinko oli kuitenkin ehtinyt käydä jo aiemmin, kun VPS-kapteeni ja -legenda Jyrki "Jimmy" Huhtamäki loukkaantui vakavasti, ja joukkue kärsi muutenkin lukuisista loukkaantumisista. Loppu onkin historiaa, pelit liigassa eivät lähtenee käyntiin alkuunkaan, ja miljoonamies Cratz sai potkut jo kesäkuussa. Lopulta Vepsu kykeni varmistamaan sarjapaikkansa vasta liigakarsinnoissa, eikä liene sattumaa että nuo pelit sujuivat paremmin, kun Huhtamäki oli vihdoin kuntoutunut pelaamaan kauden ainoat kaksi otteluaan. Sarjapaikasta oli kuitenkin vaikea iloita, kun joukkue lähti vuoteen hakemaan mestaruutta puolen vuosisadan odotuksen jälkeen, mutta suurempi vahinko oli tapahtunut kabineteissa: VPS ajautui valtaviin velkoihin, kun pelaajien ja taustojen kalliit sopimukset maksuvelvoitteineen jatkuivat ennallaan, mutta suuret maksavat massat vähenivät hiljalleen Hietalahdesta, sponsoreilta ei liiennyt menestysbonuksia ja varainhankinta hiljeni valtavan jalkapalloboomin livetessä käsistä.

Uuden vuosituhannen alku oli VPS-leirissä selviytymistaistelua. Uusista valmentajista Jukka Ikäläisen aikana raitapaidat taistelivat vielä komeasti nuorella joukkueella, mutta Keijo Paanasen aikakausi ja vuosi 2002 oli kauttaaltaan sysimusta. Talousvaikeuksien keskellä paininut Palloseura oli ongelmissa maksusitoumuksiensa kanssa, ja uusi valmentaja Paananen ei yksinkertaisesti ollut tehtäviensä tasolla. Kaikki kauden vaikeudet kulminoituivat lauantaina 26.10.2002, ottelussa VPS-Jazz, tasapeli tai tappio tuomitsisi Vepsun divariin. 1-1 päättynyt ottelu merkitsi Vaasan Palloseura putoamista, vaikka liigaa laajennettiin tuona vuonna kahdella. Nykyään tuolloin Vaasan lippulaivan ruorissa toiminut Paananen onkin ainoa valmentaja Suomessa, jonka johdolla sekä miesten että naisten pääsarjaseura on pudonnut divariin.

Syksy 2002 ja pari seuraavaa vuotta olivat todellisia vaaran vuosia, jolloin Vepsu taisteli hengestään tosissaan. Velkataakka oli pahimmillaan massiivinen, jopa vuosibudjettia suurempi, mutta kiitos koko kaupungin ja maakunnan yrittäjähengen sekä muutamien erittäin aktiivisten seuran taustahenkilöiden avulla perinteikäs ja hieno seura säilyi elossa velkasaneerauksen kautta. Uskomaton saavutus, ja nimeltä mainittakoon tässä yhteydessä suurella kunnioituksella Veli-Matti Ristiluoman ja Eero Karhumäen nimet. Tottakai muitakin sankareita löytyi, mutta tilanpuutteen vuoksi kaikkia ei voi tässä mainita. Lopulta putoamiseen päättynyt kausi oli siis kuitenkin onni onnettomuudessa. Liigassa seura olisi velkaantunut erittäin todennäköisesti vain lisää entisestään, mutta putoaminen mahdollisti talousjärjestelyt ja seuran säilymisen.

Olennaiset elintoiminnot säilytettiin, mutta urheilullisesti tilanne näytti edelleen synkältä, uhkana oli jopa putoaminen Kakkosen syövereihin. Pessimistit saivat kuitenkin yllättyä iloisesti, sillä loppujen lopuksi seuran elinkaarta ajatellen kolmen vuoden taival divarissa ei ollut pitkä pätkä. Jo kausi 2005 päättyi lähes sensaatiomaisesti liigakarsintoihin, joissa vastaan asettui Rovaniemen Palloseura. Kaksiosaisessa karsinnassa avauottelu päättyi tasalukemiin 0-0, mutta vieraissa Jonas Britschgin maalilla saavutettu 1-1 tasapeli tarkoitti korpivaelluksen päättymistä, Vepsu palasi liigaan kaikkien uskomattomien vaikeuksien jälkeen!

Liigataival kaudesta 2006 vuoteen 2011 taas oli tasapainottamisen aikaa. VPS onnistui kuin onnistuikin tasapainottamaan taloutensa ja vakiinnuttamaan liigapaikkansa, mutta toisaalta suurempaan menestykseen ei vielä ollut ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta rahkeita. Toisinaan tämä aiheutti myös ivaa muiden joukkueiden puolelta, kun Vepsua syytettiin harmaaksi ja värittömäksi. Eihän Pohjanmaan valtias silloinkaan harmaa ollut, ja uskollinen ja asiantunteva vaasalaisyleisö lähinnä naureskeli väitteille. Tärkeä väliaikatavoite sentään saavutettiin jo, kun VPS onnistui vakiinnuttamaan asemansa enemmän tai vähemmän selkeänä Pohjanmaan ykkösenä.

Muutenkin Pohjanmaan derbyt paikallisvastustaja vastaan herättivät vuodesta toiseen intoa ja ihastusta myös muualla Suomessa, suomalaisen jalkapalloihmisen muisti kun on mitä ilmeisimmin kovin lyhyt... Vaasalaiset ja muut pohjalaiset futisihmiset ovat löytäneet tiensä lehtereille vuodesta toiseen hyvin. Tämä kaikki nykyajan mittapuulla surkeasta stadionista huolimatta, suhteellisen vaatimattomasta menestyksestä välittämättä. Vain rakkaalla raidalla on ollut merkitystä, kaikki muu on toissijaista.

Kausi 2012 oli uusi alku, kun VPS pestasi päävalmentajaksi Olli Huttusen. Kapeissa organisaatioissa vastuu lepää usein vain muutamien harteilla, ja kotimaisissa jalkapalloseuroissa suurin vastuunakantaja on lähes poikkeuksetta päävalmentaja. Huttunen toi Vaasaan uutta intoa, ja kausi 2012 näytti jo muutamaa viime vuotta suurempaan menestykseen olevan mahdollisuuksia, kunhan vain palaset loksahtavat kohdilleen. Kausi 2013 on ollut suorastaan taianomainen, joten ehkäpä se menestys saapuu sieltä jo nyt, hieman etuajassa? Kaikki on nyt omissa käsissä, yritetään nauttia tilanteesta!

Kaikkien vaikeuksienkin jälkeen menestys on edelleen yhteinen, joten olit sitten jo Vepsun peleissä kolmosdivarissa (kuka kykenee muistamaan mikä vuosi?) käynyt HC-kannattaja, viime vuosien satunnainen seuraaja tai nykyinen juniori, nyt jos koskaan on aika raahata maallinen tomumajasi paikalle Hietalahteen! Mieluiten toki vieläpä kavereiden, sukulaisten, tyttö-/poikaystävien sekä puolituttujen kylänmiesten kera. Muista myös mainostaa ottelutapahtumaa sosiaalisessa mediassa, nyt saa lyödä vaikka överiksi hehkutuksen kanssa. Vaasan Palloseura tarvitsee tukeasi, nähdään Hietalahdessa sunnuntaina!

 

From Lapua with love

Ylen mainio toimittaja Antti Koivukangas nosti Jyrki Saranpään ja hänen kaltaisensa miehet esille suomalaisen jalkapallon vertauskuvina erinomaisessa tekstissään keväällä. Teksti tässä, ikävä kyllä bara på svenska. Koivukangas letkauttaa tekstissään, että mikä tahansa seura voittaisi liigan jos sillä olisi kokoonpanossaan yksitoista Jyrki Saranpäätä, ja hän on tuossa totisesti oikeassa. Lapualainen taistelija on vuosien varrella raatanut nimensä legendojen joukkoon Vaasassa ja raitaa seuraavan väen sydämissä.

Koivukankaan teksti on jo itsessään niin hyvä, että joku saattaa ihmetellä miksi käsittelen blogin avausviestissä samaa juttua uudelleen. Vastaus tähän on varsin yksinkertainen, sillä nyt jos koskaan Jyrki Saranpäätä ei sovi unohtaa, vaan pikemminkin päinvastoin, hänet pitää viimein nostaa esille kuten hän sen ansaitsee! Vaasan Palloseura taistelee mitalista ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Ehkä juuri pitkän korpivaelluksen päättymisen vuoksi uutinen tuli suurena yllätyksenä. Raitapaitaa ylpeydellä kauan kantaneen Saranpään lopettamispäätös löi kasvoille kovaa ja täysin yllättäen kuin raekuuro Hietalahden aurinkokatsomoon pelipäivänä. Jo lähes kymmenen vuoden yhteinen taival Vepsun edustusjoukkueen ja Saranpään välillä saa päätöksensä loppuvihellyksen soidessa Maarianhaminassa 26.10, mutta suhde seuran ja Jykän välillä jatkuu silti varmasti tavalla tai toisella. Ottaa VPS mitalin nyt tai ei, on Jyrki Saranpää minulle aina ennen kaikkea suuri voittaja. Tässä vaiheessa lienee kuitenkin hyvä kerrata Saranpään ja Vaasan Palloseuran yhteisiä vaiheita.

Lapuan Virkiän kasvatti saapui Vaasaan kaudeksi 2005, eikä mies ole sen jälkeen suostunut paikastaan luopumaan. Jykä on raivannut tiensä vaasalaisyleisön ja seuran lemmikkeihin vaikeuksista välittämättä. Valmentajat ja taustahenkilöt ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen tuoreimman nousukauden ja liigavuosien kiitäessä ohi, mutta yksi on pysynyt. Rautaisen tahtonsa turvin hän ei ole hätkähtänyt pienistä eikä suuremmistakaan muutoksista. Ei, vaikka parikin valmentajaa on jopa pyrkinyt pääsemään Saranpäästä eroon. Esimerkiksi eräs nykyään etelämmässä vaikuttava valmentaja piti Lapuan ihmiskuulaa "liian kalliina laatuun nähden", jonka jälkeen tapahtui jotain ennenkuulumatonta: Saranpää laski palkkaansa oma-aloitteisesti, ja taisteli valmentajan epäluottamuslauseesta huolimatta paikkansa jälleen kokoonpanoon, vieläpä varsin usein suoraan avaukseen.

Monet muistavat Saranpään erityisesti monipuolisena pelaajana. Legendaariseksi ovat muodostuneet varsinkin kevään 2012 tapahtumat Turussa, kun ykkömaalivahti Bouna Coundoulin kärsiessä pelikieltoa VPS-maalilla hanskoja kantoi Juuso Kevari. Ottelun viimeisellä kymmenellä minuutilla tapahtui kummia: Kevari joutui kaatamaan läpi karanneen TPS-hyökkääjän, jonka seurauksena tuomari kaivoi taskustaan joulukortin Kevarille. Kaikki vaikuttivat hämmentyneiltä, kun Vepsulla ei ollut penkillä varamaalivahtia. Yksi ei ollut moksiskaan, vaan puki nopeasti Kevarin paidan päälleen, laittoi hanskat käteen ja meni maaliviivalle odottamaan rangaistuspotkua. Pienikokoinen kenttäpelaaja vailla maalivahtikokemusta torjumassa rankkaria, jota laukomassa on yksi kohutuimmista kotimaisista liigapelaajista? Sounds like Jykä-time!!

Silti tuota torjuntaakin elävämmin muistan ottelun viime hetket, kun maalivahti Jyrki Saranpää oli heti perään kentän toisessa päädyssä yrittämässä Vepsulle tasoitusta. Siinä oli jotain sanoinkuvailemattoman kaunista, jopa runollista, vaikka maalia ei tuolloin vaasalaisille suotukaan. Se hetki myös näytti taas kerra mikä Saranpää oikein on miehiään, eleettömän torjunnan jälkeen hän ei jäänyt pitämään meteliä itsestään vaan antoi uudelleen kaikkensa joukkueen hyväksi. Onhan näitä esimerkkejä toki lukuisia muitakin. Milloin Saranpää viiletti kärjessä (lapualaisduo Saranpää & Seppälälle erityisesti kehuja ainakin yrityksestä), milloin juoksi isoja kilometrejä laiturina, toimi rakkikoirana keskikentän pohjalla, puhumattakaan tietysti tutummista laitapakin ja myöhemmin topparin tonteista.

Erityisesti Jyrki Saranpää on minulle elävä esimerkki työn merkityksestä ja kannattavuudesta, yksinkertaisesti suuresta sydämestä. Hän on raatanut minulle ja niin monelle muulle rakkaan raitapaidan puolesta ollen aina valmiina taisteluun roolista riippumatta. Näin ollen onkin hyvin luonnollista, että Jykä jatkaa erittäin todennäköisesti Vaasan Palloseuran tarinassa mukana ainakin junioritoiminnassa, Vepsun junnuliigassa Fortum tutorina toimiva Saranpää on jo pidempään kouluttanut itseään myös valmentajana.

Vepsun on voitettava mitali useista syistä, mutta Jyrki Saranpään uran huipennus on epäilemättä yksi niistä tärkeimmistä. Jykästä tuskin tullaan koskaan tekemään suuren budjetin elokuvaa, vaikka mies olisi senkin totisesti ansainnut. Jos tuollainen tapahtuma kaikkien näiden vuosien jälkeen meille suodaan, saattaa siinä olla monella kyyneleet lähellä, allekirjoittaneenkin silmät meinaavat kostua jo pelkästä ajatuksesta. Joskus on toimittava jo etukäteen, ettekä toivottavasti pahastu kun kiitän sinua Jyrki jo edeltä käsin kaikesta tekemästäsi työstä edustusjoukkueessa. Edetkäämme jatkossakin raitapaidan puolesta yhdessä ja ylpeänä eteenpäin!

PS. Saranpään pelaajaurakin saattaa jatkua edelleen alasarjoissa, joten keksiikö kukaan Jykälle parempaa paikkaa pelata kuin takaisin Kolmoseen noussut VPS-j?

PPS. Haastan juuri sinutkin lukija jakamaan oma Jykä-muistosi vaikkapa kommenteissa! Toimitan terveiset perille ennen sunnuntain derbyä. Jykä on kiitoksensa ansainnut, joten nähdään kaikki Hietalahdessa sunnuntaina!!