Koska kirjoitusintoa alkaa löytyä suunnasta jos
toisesta enemmänkin, Raidan varrelta yrittää aktivoitua ja tuottaa kauden
mittaan ajatelmia säännöllisen epäsäännöllisesti vailla parin vuoden taukoja.
Nyt kun jo kaksi kolmannesta sarjakaudesta siintää enää taustapeilissä,
summataan hieman tunnelmia ja odotuksia. Kausi 2016, kuinka sinua
odotettiinkaan, miten paljon olet jo antanutkaan, mitä kaikkea vielä onkaan
edessä?! Jalkapallojumalat, morituri te salutant!
Mediakatsaus
Avauskierrosten pääkaupunkikierrosten jälkeen
Vepsu sai myös valtakunnallista mediahuomiota. Sarja-avauksessaan Vepsu lähti
Helsinkiä vastaan pelaamaan omalla tyylillään pyrkien voimakkaasti hallitsemaan
palloa ja rakentamaan hitaita hyökkäyksiä. Tätä kautta Vepsun viime syksystä
alkanut muutos noteerattiin viimein myös IS:n /
Urheilusanomien Pallokerhossa, ja vieläpä klassisen klikkauksia
houkuttelevan otsikoinnin tehostamana. Heti perään myös Urheilulehti (16/2016)
kirjoitti jutun uudistuneesta Vepsusta. On toki pelkästään hauskaa, että koko
talvikauden ajan media jauhoi Shefki Kuqin hommaamien espanjalaistaustojen
PK-35:n rohkeasta ja pallonhallintaan perustavasta pelitavasta, joten
ilmeisesti pääkaupunkiseutuun fiksautuneessa yhden totuuden maassa Vepsu pääsi
valtakunnallisen median osalta kulkemaan tutkan alla kauden alkuun saakka. Tämä
toki osoittaa surullista kertomaa myös suomalaisen jalkapallomedian
kattavuudesta, myös jalkapallon keskustelukulttuurin kannalta olemme vielä
melkoisella takamatkalla isompiin futismaihin verrattuna. Vaasassa myöhään
tapahtuneelle reaktiolle naurettiin, sillä muutos ei tietenkään tapahtunut
hetkessä, vaan oli alusta asti järkeenkäyvän ajatteluprosessin lopputulema.
Merkit olivat nähtävissä heti ensimmäisistä hankinnoista lähtien, ja enemmän
asiasta alettiin puhua viimeistään Vepsun julkistettua apuvalmentajansa.
Talvikaudella Vepsun pelillistä muutosta eivät kuitenkaan noteeranneet kuin
Pohjalainen ja Vasabladet, joiden toimittajista erityisesti Jona Nyströmille
(VBL) ja Joonas Kuikalle (Pohj.) täytyy nostaa hattua ammattitaidosta ja
vaivannäöstä.
Suomalainen urheilumedia on valitettavan
keskittynyttä, eikä räikeistäkään
hudeista puhuta ääneen eikä varsinkaan myönnetä omia virheitä. Esimerkiksi
noissa syksyn jutuissa ei ollut päätä eikä häntää ei pelin, ei
valmentajapersoonan eikä joukkueen materiaalin tuntemisen kannalta. Pelin
osalta miellyttävänä poikkeuksena on toiminut Urheilulehden Jussi Leppälahti,
joka kokeneena lajituntijana ja jalkapallotyöläisenä katsoi nauhansa jo
syksyllä, ja ymmärsi varsin pian näkemänsä muutoksen. Pikkuhiljaa muutkin ovat
heränneet pelilliseen muutokseen kun tulos on koko ajan näyttävämpää ja
pisteitä tippuu alati kasvavissa määrin.
US:lla puhuttiin heti kättelyssä uhkarohkeudesta
ja isoista riskeistä. Siellä ilmeisesti ajatellaan edelleen, että
hitaammalla rytmillä lyhyiden syöttöjen kautta hyökkääminen olisi
automaattisesti suoraviivaista rymistelyä riskialttiimpi vaihtoehto pelata, tai
sitten argumentaatiovirheet johtuivat yhden ottelun perusteella tehdystä
mutu-arviosta. Oletetaan alkuun, että kyse on jälkimmäisestä, ja lähdetään
vastaväitteisiin: kyseisessä ottelussa vastassa oli Suomen tämän hetken vahvin
ryhmä vieraskentällä ja vieläpä Vepsun kauden ensimmäisessä kilpailullisessa
ottelussa. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä kovin murheellinen historiallinen
saldo sarjapeleistä (eli vain yksi voitto 50 vuoteen) samaa vastustajaa vastaan
vieraissa, niin oliko riski todella niin suuri? Näillä puheilla prosentit
olivat raa'at jo ennen ottelua, joten eikö pikemminkin olisi ollut valtava
riski lähteä muuttamaan omaa isolla työllä hakattua ja edelleen hienosäätöä
vaativaa identiteettiä vain yhden ottelun vuoksi? Ynnätään yhtälöön vielä
joukkueen suhteellinen nuoruus ja kokemattomuus sekä muutamien avainpelaajien
poissaolot, niin nämä seikat olisivat tehneet muutoksesta yhtä ottelua
ajatellen entistäkin typerämmän. Yhtä typerää muutos olisi ollut Lahden
katastrofin jälkeen. Alkukauden VPS kärsi paitsi kevätkuntoisista kentistä,
niin myös resurssien mukaan myöhään kasatusta ryhmästä, jonka vuoksi
erityisesti ensimmäiset pelit menivät vielä tuntuman ja pelimallien hakemiseen
erityisesti avausvaiheen osalta.
Liian aikaisten johtopäätösten vetäminen on toki
kovin riskialtista, mutta medialle ja faneille valitettavan tyypillistä.
Vastaavasti onkin ollut ilo huomata myös päiden kääntyneen hiljalleen kauden
edetessä, jopa ahdistavuuteen asti pääkaupunkikeskeinen Hesari heräsi kun Vepsu
voitti hiljattain Helsingissä. Vastaavasti IS:n
Pallokerho nukkuu edelleen Ruususen unta väittämällä Vepsun materiaalia harmaaksi
ja keskinkertaiseksi. Eivätkö herrat muista, että samalla rungolla
taisteltiin kaksi kautta mitaleista ilman täsmävalmennustakin pelaamalla
pelaajien jalkapalloa? Konkareiden lisäksi seassa on vielä Soirin kaltainen
kehittyvä nuori tähti sekä Clennonin kaltainen viiden tähden ulkomaanapu sekä
näytönhaluisia poikia nuorisomaajoukkueista. Kukin tyylillään, toivottavasti
noista kommenteista saadaan vielä lisää näytönhaluja koko ryhmälle
loppukauteen.
Valmentajaporno ja muutosvastarinnan
voittaminen
Jalkapallossa, kuten muissakin tilan voittamiseen
ja pitämiseen perustuvissa peleissä vaihtoehtoisia tapoja pelata on
lukemattomia, joten miten ylipäänsä valita se oikea? Hyvä lähtökohta omien
mahdollisuuksien ja sitä kautta tuloksien maksimoimiseksi
ammattilaisjalkapallossa olisikin vähentää sattumanvaraisutta minimiin.
Insinöörikansaksi tituleeratut suomalaiset ymmärtänevät tämän logiikan, joten
miksi ihmeessä Vepsun pelaaminen on koko kauden 2016 sitten herättänyt niin
suurta vastarintaa, vaikka kyseessä on ollut alusta lähtien selkeä ja looginen
prosessi, josta on vieläpä kommunikoitu avoimesti? Miten ihmeessä käytännössä
jokainen lajin hermolla elävä valmentaja ja jopa vastustajan pelaajat ja
valmentajat ovat kehuneet Vepsun kauden 2016 ilmettä alusta asti, kun samaan
aikaan alkukaudella iso osa VPS-kannattajista ja ulkopuolisista
futisdiggareista dumasi Vepsua putoamistaistoon ja vaati jopa Peten päätä
vadille? Tunteella eläminen kuuluu toki hetkeen ja jalkapalloon, mutta
esimerkiksi alla olevat, täysin naurettavat katkelmat eivät lähimainkaan kaikki
ole mistään liveseurannasta. Toki täytyy myös ottaa huomioon nettipalstojen
lähtökohtaisesti matalampi julkaisuraja, mutta kun tätä samaa manausta kuului ja
kuuluu edelleen jatkuvasti katsomoissakin...
Lainauksia
FutisForum2:lta ja Twitteristä huhti-kesäkuun ajalta.
Ei tietenkään voida olettaa, että kaikki lajin
seuraajat olisivat asiantuntijoita pelin suhteen, mutta Twitterin tunnisteen ja
FutisForumin spesifin luonteen vuoksi luulisi kyseessä olevan jo jokseenkin
suodatettu, valikoituneempi joukko, ja siksi moinen ignoranssi vetää mielen
matalaksi. Miten ihmeessä (suomalaisittain) futiksen HC-kuluttajat eivät
erottaneet rakenteita sattumasta ja systemaattisuutta yksittäisistä kämmeistä?
Vähemmän Vepsua nähneillä, ammattitaidoiltaan vähintäänkin kyseenalaisilla
suomalaistoimittajilla syyt ymmärtämättömyyden takana ovat selvät, mutta
kehitystä tasaisin väliajoin tarkkailevien HC-katsojien osalta nähdyt
tapahtumatkaan eivät muodostu esteeksi. Miksi siis vuoden 2016 Vepsu on ollut
talvesta lähtien rosoineenkin silkkaa jalkapalloerotiikkaa valveutuneille
silmille, mutta jakomielitautia aiheuttavaa holtitonta riskinottoa logiikan sijaan
tunteella elävälle raitakansalle? Lähtökohtaisesti syitä löytyy ainakin
informaatiovajeesta jalkapallon suhteen sekä kulttuurisista tekijöistä
Jalkapallon kannalta epätäydellinen informaatio
ja olennaisen erottaminen sattumien joukosta vaivaa siis edelleen, emmekä
valitettavasti voi odottaa suomalaisen ja vaasalaisen jalkapallon ottavan
suuressa mittakaavassa harppauksia ennen kuin pelin rakenteita ja logiikkaa
ymmärretään paremmin. Ensimmäinen asia joka tässä kannattaa huomioida, on
suomalaisen jalkapalloyhteisön lyhytjänteisyys. Koko pitkän talven ja
alkukauden epätasaisuuden ajan oli tuskaista lukea, kuinka eri paikoissa
Vepsulle vaadittiin milloin suoraviivaisuutta ja milloin äijämäisyyttä. Onkin
täysin käsittämätöntä, että jotkut vaativat samaa edelleen, varsinkin kun sekä
suoraviivaisuus että äijämäisyys ovat vähintäänkin häilyviä, pikemminkin
abstrakteja käsitteitä jalkapallossa. Peten työtä pidempään seuranneille ei
kuitenkaan tullut minkäänlaisena yllätyksenä, että Vepsun peli on nykyään ennen
muuta loogista sekä hyökätessä että puolustaessa. Myös kehitys tähän pisteeseen
on seurannut varsin normaalia prosessia, sillä edelleenkään suomalainen
pre-season ei anna nykyresursseilla kotimaisia pelejä pelaaville seuroille
riittävästi varsinaista kautta ajatellen, ja liian isojen johtopäätösten
tekeminen talven perusteella on kovin vaikeaa. Munakasta varten on pakko myös
rikkoa munia, ja joka vaiheessa tekeminen ei voi olla kaunista. Lyhytjänteisyys
pelitavan kehittämisen suhteen on kuin taitamattoman pelaajan päätöksenteko
pallon kanssa, eihän kukaan voi odottaa tilojen näkemistä, mikäli pelaajan
katse on vielä vahvasti pallossa!
Ovatko vaasalaiskannattajat sitten
lyhytjänteisempiä kuin muu suomalainen jalkapallokansa? Eipä juuri, mutta tässä
on sellainen asia, jossa Vaasassakin täytyy ehdottomasti parantaa.
Lyhytjänteisyyteen liittyvät olennaisesti myös em. kulttuuriset syyt, joten ei
auta kuin kysyä millaista jalkapalloa Suomessa ja Vaasassa arvostetaan? Raidan
kannattajat pitävät ymmärrettävästi 90-luvun nousun myötä arvossaan
suoraviivaista ja taistelutahtoista jalkapalloa, jossa tärkeintä ei ollut
niinkään luoda kuin rikkoa, ja hyvin lahjakkaiden pelaajien joukosta sitten
löytyi useimmiten Huhtamäki tai Karvinen tai muu vastaava huippuyksilö
ratkaisemaan ottelu, pelaajien ehdoilla totta kai. Sören Cratz tuli isolla
rahalla ja kovalla nostamaan seuraa visiossaan seuraavalle tasolle, ja vaikka
sen ajan pelaajista suurin osa kertoo edelleen Cratzin olleen paras valmentaja
mitä heillä koskaan oli, realisoituivat riskit muussa seuratoiminnassa jopa
seuran elinvoiman kannalta lähes kohtalokkaalla tavalla. Tuosta katastrofista
selvittiin vasta pitkän talouskurimuksen ja divarivaelluksen kautta, ja vaikka
sittemmin Cratz toki todisti arvonsa kotimaassaan, jäivät arvet vahvasti vaasalaisen
jalkapallon sielunmaisemaan. Sittemmin edustusjalkapalloilussa luotettiin
vahvasti paikallisiin tai lähialueelta tuleviin duunareihin, jotka eivät
pyrkineet uusiutumaan kuin korkeintaan hyvin maltillisesti. Keijo Paananen,
Stephen Ward, Jari Pyykölä, Tomi Kärkkäinen, Tommi Pikkarainen, Juha Reini,
kaikki Pohjanmaan jalkapallouniversumista tuttuja miehiä, mutta että eturivin
uudistajia? Menestystä ja uskottavuutta ja uskoa paikoillaan polkeneeseen
jalkapalloskeneen tuonut Olli Huttunen ei hänkään ollut varsinaisesti missään
vaiheessa mikään suunnannäyttäjä, vaikka onneksi osasi ja kykenikin kokoamaan
joka vuosi hyvän joukkueen käytössä olevilla resursseilla. Edustusjoukkueen
rinnalla vaasalainen junioritoiminta kulki valitettavasti samoja taantumuksen
polkuja, kun muu jalkapalloileva maailma eteni alati kovenevaa vauhtia kohti
täsmävalmennuksen globaalia tietoverkkoa. Valitettavasti vepsulaisen
jalkapallon menetetyn vuosikymmenen (tai no, kaikessa rehellisyydessä isossa
kuvassa niitä vuosia oli enemmänkin) johtohahmot tuskin ymmärtävät vieläkään
menikö joku jossain kohtaa vikaan, kun heidän kasvattamansa polvi istuu
katsomossa manailemassa poikittaissyöttöjä vaatien palloa jatkuvasti eteenpäin.
Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se turboahdettu boomi, joka Vepsun liiganousun
myötä vaikutti myös junioreihin. On suuri sääli, ettei noista vuosista jäänyt
enempää käteen.
Kulttuuriset tekijät ovat myös johtaneet tyhjiin
korulauseisiin, joiden perusteella esimerkiksi lyhyet syötöt olisivat
automaattisesti riskialttiimpi tapa pelata jalkapalloa. Kukapa ei olisi kuullut
kauden ensimmäisellä puoliskolla viimeistään olut- tai makkarajonossa
satunnaista kiroamista siitä, kuinka "tällä materiaalilla ei vaan voi
pelata tuollaista jalkapalloa!" Ei voikaan, mikäli ohjeet ovat olleet
hajanaiset ja lyhyellä pelaaminen itse tarkoitus tilan voittamisen sijaan,
mutta sillä taas ei ole yhtään mitään tekemistä nyky-Vepsun kanssa. Tässä
tapauksessa esimerkiksi kauden ensimmäinen Lahti-ottelu oli malliesimerkki,
vaikka tiettävästi yksikään edes hiukkasen itsekunnioitusta omaava valmentaja
6-vuotiaista lähtien ei ole vaatinut yhtäkään kertaa palloa pelattavaksi
takajalalle suojaukseen tuplauksen ollessa päällä oman rangaistusalueen
tuntumassa, aivan samoin kuin kukaan valmentaja ei varmasti ole pyytänyt
pelaamaan alivoimatilanteeseen (Huom. kuin korkeintaan käyttösyöttöä varten)
ehdoin tahdoin. Samoin katsojilta jää jotain olennaista pelin hienouksista
ymmärtämättä, kun ei nähdä pallonhallinnan suurta roolia puolustuspelaamisessa
sekä pitkän pallonhallintajakson matadorimaista leikkiä oikea-aikaista iskun
hetkeä ja paikkaa etsiessä. Kollektiivinen jalkapalloymmärryksemme ei siis
yksinkertaisesti ole riittävän kehittynyt pelin logiikkaa ajatellen, aivan kuin
yrittäisimme suoraan hypätä helposta yhteenlaskusta suoraan toisen asteen
yhtälöihin. Onko pallonhallinnan kautta pelaaminen siis itseisarvo? Ei tietenkään,
mutta erityisesti alikehittyneessä suomalaisessa jalkapallossa kyseessä
edelläkävijän rooli, kunhan vain toiminnan laatua kyetään nostamaan ja pitämään
riittävän korkealla tasolla. Lisäksi seuran visiossa oleellisessa osassa olevan
pelaajakehityksen kannalta kyseessä on huomattavan paljon kokonaisvaltaisempi
vaihtoehto ainaisen rimpuilun sijaan. Paras esimerkki tehtyjen valintojen
laadusta on tällä hetkellä Ville Koskimaa. Painitaustalla liigatoppariksi
noussut vaasalainen oli ns. perustoppari kun lähti silloin edelläkävijän
asemassa olleen Mika Lehkosuon Honkaan yrittäessään löytää uutta nousua. Aika
Hongassa oli kuitenkin koko lailla heikkotasoista tekemistä Villen osalta,
joten varmasti monet epäilivät miten hän sopisi Vuorisen ja Sarajärven palettiin.
Tulokset puhukoot puolestaan, tällä kaudella ei ole kertaakaan jännittänyt kun
Koskimaa on lähtenyt avaamaan peliä, ja nykyisellään Koskimaa on liigatasolle
hyvin monipuolinen pelaaja.
Muutosvastarinta on perustunut myös vision puutteeseen,
mikä on tietyllä tavalla vaivannut Vaasassa muillakin elämän osa-alueilla
ajoittain. Mutta mitä Veikkausliiga-futiksen pitäisi olla? Kasvattajasarjassa
vähintäänkin kohtuullisilla resursseilla toimivan Vepsun täytyykin uskaltaa
jatkaa valitulla tiellä, ja uskaltaa palata juurilleen poimimaan sieltä ne
parhaat palat ponnistaaksemme kohti uusia korkeuksia. Sivistyksestään
tunnetulla länsirannikolla täytyy muistaa missä ne juuret ovat, ja mitä VPS oli
jo kauan ennen keijopaanasia tai hannutouruja. Alusta asti VPS oli
edelläkävijä, kiitos pitkälti Hugo Valppaan kaltaisten tekijämiesten. Aikanaan
vallankumouksellinen Geza Toldi toi paikallisen tähtipelaaja- ja sittemmin
valmentaja Nuutti Lintamon mestarijoukkueeseen uusi tuulia ja toisen
mestaruuden ja hopeaa sekä jätti valtavan upean perinnön, jonka kautta myös
peli kasvatti palokujien poikia ja muita kaupunkilaisia palloilijoina ja
ihmisinä, kuten esimerkiksi VPS:n toimintaan edelleen vaikuttava Kari Uusikylä
voi koska tahansa kertoa niille jotka rohkenevat kysyä. Mikään perintö ei
kuitenkaan pysy elinvoimaisena, ellei sitä uudisteta ja sen eteen tehdä lujasti
töitä, kuten myöhemmät vuosikymmenet osoittivat. Perintöä olisi pitänyt
kyetä hyväksikäyttämään vielä tehokkaammin hyödyksi, kuten kosmopoliitin Toldin
myöhemmistä seuroista mm. tanskalaiset Odense ja Aarhus sekä egyptiläinen Zamalek
tekivät...
Pelin
evoluutio ei tunne oikoteitä.
Suomalainen valituskulttuuri jalkapallon
ympärillä ei muutu ilmaiseksi, ei erityisesti näin taantuman aikana. Siinä
mielessä verrattain vahva Vaasan talousalue ja vaasalainen jalkapallo ovat
avainasioiden äärellä, nyt täytyy uskaltaa ponnistaa kohti tulevaisuutta
entistä rohkeammin, jopa hullunrohkeasti. Paikoillaan pysyminen tarkoittaisi
kehityksen loppumista ja hidasta kitumista. Osa uusista asioista varmasti pelottaakin
ja edessä on myös paljon virheliikkeitä, joten avoimen keskustelukulttuurin ja
terveen kritiikin säilyttäminen tiimityössä korostuu. Toivottavasti kuitenkin
myös vierestä seuraava yleisö muistaa, että jalkapallovalmentaminen ei ole
pleikkarilla pelaamista, pelaajat eivät ole robotteja, vaikka heidän
työkalupakkinsa olisi kuinka tuunattu monipuolisiksi treeneissä ja
palavereissa. Sattumilla ja virheilläkin on roolinsa, ja virheissäkään ei ole
mitään vikaa kunhan niistä osataan ottaa opiksi. Tulevaisuus on meidän, kun
vain jaksamme tehdä töitä sen eteen!
Kehitysseurantaa pelipaikoittain
Toistaiseksi kauden 2016 Vaasan Palloseura on
ollut edelläkävijä, mutta hyvienkään tulosten ei kannata hämätä. Parasta
tulosta tekevät nyt ja jatkossa ne, jotka tekevät eniten ja parhaalla laadulla
töitä, joten koko valmennustiimin täytyy keksiä jatkuvasti uusia keinoja
pelillisen dominanssin saavuttamiseen, tehostamiseen ja ylläpitämiseen.
Kaikista kehuista huolimatta parannettavaa löytyy nytkin paljon, ja erityisesti
voimakkaan prässin alla Vepsun koneisto kaipa edelleen lisää rasvaa ja
ajoittain myös uusia väyliä. Avausvaiheessa maalivahti Kobotsevilla tapahtuu
edelleen turhan paljon lapsuksia erityisesti hänen yrittäessään avata
puolipitkää palloa ensimmäisen prässäävän linjan yli leveyteen. Eivät sormet
tahdo riittää, kun pohtii kuinka monta kertaa on tullut manattua sinänsä helpon
avauksen karattua yli sivurajasta. Keskustaan avatessa sekä Kobotsevin että
toppareiden ja putoavan keskikentän pohjan täytyisi tehdä kovaa prässääviä
joukkueita vastaan liikkeet täsmällisemmin, jotta pallo saataisiin nykyistä
useammin ja nopeammin yläjalalle ja sitä kautta prässin ohi pelattavaksi
erityisesti avausvartilla vastustajien pyrkiessä määräämään rytmiä
yliaggressiivisella huippukorkealla prässillä. Asiaan liittyy olennaisesti myös
riskienhallinta ja tilanteen tunnistaminen, joissa maalivahdin rooli korostuu.
Viime kädessä veräjän vartija on kuitenkin aina se, joka näkee kentän tilanteen
parhaiten. Kobotsev on parantanut kauden edetessä, mutta Henri Sillanpäällä
riittää vielä työsarkaa pallollisen pelaamisen kehittämisessä. Henkka itse
paransi vanhoilla päivillään ja erityisesti Ruotsissa pelatessaan näissä
asioissa paljon, joten toivottavasti niistä opeista voi ammentaa myös
venäläiselle apuja. Näin jälkikäteen on kuitenkin oltava tyytyväinen, että
Markus Uusitalo päätti jatkaa uraansa toisaalla ja venäläinen löydettiin
maaliin.
Toppareiden osalta kausi on ollut kokonaisuutena
hyvä, ja kaikki trion (Ville Koskimaa, Timi Lahti, Mikko Viitikko) jäsenet
olisivat muutamissa muissa liiganipuissa jopa ykköstoppareita. Kaikille on
tällä kaudella toki sattunut myös heikommat vaiheensa, joskin osittain kolhujen
ja väsymyksen myötä niin myös pelitavan opettelun vuoksi. Kolmikosta ilahduttaa
erityisesti Koskimaan kehitys. Kuinka moni muistaa miten kapteeni pelasi hyvin
samantyylisestä peliä hakeneessa Hongassa? Nykyisin Helsingin päävalmentajana
vaikuttava tyttötukka ei saanut ex-painijasta käytännössä juuri mitään irti,
kun taas Vuorinen ja Sarajärvi ovat yhden talven aikana luoneet väkivahvasta
Vaasan Villestä ajoittain jopa hyvin taitavalta näyttävän Goljatin. Myös nuoren
Viitikon huikea kehittyminen ilahduttaa, ja on hyvä osoitus valmennuksen
ammattitaidosta nuorten pelaajien suhteen. Vaikka nuorukaisen viime vuosi oli
suorastaan karmaiseva kuten muullakin joukkueella, näkyi hänestä ja tuolloin
iso potentiaali avaavana pelaajana. Suomalaistopparit maajoukkuetta myöten ovat
nykyään usein hyvin avaavia ja taitavia pelaajia, joilla on kuitenkin isoja
ongelmia puolustamisessa. Raamikas Viitikko on eri maata, sillä hänen
vahvuutensa ovat Koskimaan tavoin maalin suojelussa lähialueilla, joten
kehityksen jatkuessa nousujohteisena ulkomaan kentät ovat edelleen realistinen
haave. Ulkomaan kentiltä hyvää oppia jo nuorena hakenut Timi Lahti on hänkin
isona miehenä samaa maata kahden muun kanssa, ja hänen osaltaan täydellisyyttä
hipova maaninen taisteluilme myös kompensoi ajoittain ilmeisen vajavaista
taitotasoa. Toppareiden osalta kova kilpailu pelipaikasta vaikuttaa pitäneen
koko ryhmän tuoreena, joten kotimaisilla kentillä kohtuullisen harvinainen
toppariruletti on kantanut myös hedelmää. Jos jostain kolmikkoa voi moittia,
niin on todettava kaikkien ongelmakohtien olevan hyvin samankaltaisia. Pelaavampi,
lyhytsyöttöpeliin nojaava pelitapa onneksi parhaimmillaan toteutettuna
pienentää toppareiden edessä olevaa taskua, sillä kukaan kolmikosta ei kykene
kääntymään kovin nopeasti, eikä tilanteenvaihdoissa välttämättä kyetä
reagoimaan ja puolustamaan etupuolelta, vaan topparit joutuvat usein tyytymään
maalintekosektorin suojaamiseen syvältä mikä taas jättää pahimmillaan ison
tilan vastustajan nopeille hyökkäyksille 10-alueelle.
Laitapakkien osalta tilanne on elänyt
keskisektoria enemmän, sillä ennakkoon ajatellut avauksen pelaajat Engströmin
ja Lammen johdolla ovat kärsineet vammoista. Onneksi viime kaudella hätäavuksi
löydetty Nikko Boxall on löytänyt sisäisen jyrkisaranpäänsä, ja
uusiseelantilainen atleetti on stuntannut molemmilla puolilla laitapakkina
vähintäänkin kiitettävästi. Raidan Varrelta ennakoi kausiennakossaan Boxallin
parhaaksi paikaksi keskikentän keskustaa, mutta talvikauden topparina
luutimisen jälkeen Nikko onkin löytänyt itsensä hämmentävänä usein
laitapakkina. Vaikka Boxall on laitapakin tontille kohtuullisen verkkainen, hän
kykenee pelaamaan Vepsussa vaativaksi suunniteltua roolia vahvan
potkutekniikkansa turvin, ja pelitapa on parhaimmillaan kyennyt maksimoimaan
hänen vahvuusalueellaan pelattavien tilanteiden määrää hyvin pitämällä Boxallia
pitkissä hyökkäyksissä pikemminkin kontrolloivana metronomina alempana kuin
syvyysjuoksuja hakevana hyökkäyksen torpedona. Boxall on alakerran pelaajista
Viitikon ohella ainoa, jonka nappiksien varaan uskaltaisi luottaa vaikka
henkensä pitkien ja keskipitkien diagonaalipallojen tai suoraan ylätaskuun
haettavien syöttöjen osalta. Silti Boxall on edelleen enigma, sillä mies
kuuluisi ihanneavaukseen, mutta pelipaikasta voitaisiin väitellä pidempäänkin.
Mielenkiintoista nähdä miten loppukausi menee, kun kuntoutunut Engström, nousua
elävä Levänen ja rutinoitunut Lampi ovat kaikki hekin periaatteessa
avausmateriaalia. Leväsen kanssa tosin on oltava maltillinen, sillä hieman
rajoittunut fysiikka rajoittaa koko otteluiden pelaamista ja aktiivisena
pelaajana erityisesti otteluruuhkat ovat linnunluiselle Jonakselle pahimmillaan
myrkkyä ja lisäävät vammariskiä. Vaasaan aluksi vain opiskelemaan saapunut
Levänen on kuitenkin noussut liigatason pelaajaksi ja yllättävän isoon rooliin.
Jos kaikki muut kortit pettävät, voi Steven Morrissey tietysti käydä alkukauden
tapaan näyttämässä pojille mallia siitä miten hommat hoidetaan.
Keskikenttä, mitä tästä voisi sanoa? Juho Lähde
on herra ja hidalgo, keskikentän kenraali, kapellimestari sekä kuolematon
komentaja. Vepsun tärkeimmän pelaajan arvosta kertovat hyvin jo pelkästään tilastot peleistä Lähteen ollessa kentällä. Lähde jos joku on ottanut
Vuorisen-Sarajärven-linjan omakseen, ja pelaajan metamorfoosi viime kauden
laiturina tai kymppipaikalla työskennelleestä haalarihaastajasta
ultramoderniksi pivoteksi on niitä
juttuja, jotka laittavat naurattamaan väkisinkin kun miettii että Suomen
yliarvostetuin valmentaja maakunnan pesäpallopitäjässä ajatteli ettei
turkulainen muka olisi riittävän hyvä mustapaidaksi. Faktahan tietysti on,
ettei Etelä-Pohjanmaan mustapaidoista ole koskaan seurannut missään mitään
hyvää, mutta tässä tapauksessa voitaneen varmuudella sanoa siirron rannikon
kuninkaallisiin valkomustiin pelastaneen Lähteen uran. Tepsissä sydänten
kapteeniksi nimetty Lähde on heittämällä Veikkausliigan aliarvostetuin pelaaja,
jonka pitäisi nykyesityksillä olla vähintäänkin talvimaajoukkueessa mukana.
Lähteen vierellä alkukaudesta pelanneet nuoret miehet Aatu Laatikainen ja
Joonas Vahtera ovat pohjapelaajiksi riittävän taitavia, mutta kyynisyyttä
puuttuu. Molempien riskien hallinta vaihtuvien prässitasojen ja paineiden alla
on ollut vuoristoratamaista, mikä on tietysti liigadebytanteille ominaista.
Kummankaan suhteen ei vielä kannata heittää kirvestä kaivoon, mutta
lähtökohtaisesti ulkomailta takaisin kotiin saapunut Sebastian Strandvall tuo
Lähteen rinnalle aivan uuden ulottuvuuden. Ulkomailla erityisesti
puolustuspelaamistaan hionut Seba ei edes näytä samalta pelaajalta kuin se
Huttusen aikainen 10-paikan primadonna. Tai no, vaparit uppoavat vanhaan malliin,
mutta eniten katsojana sitä nauttii siitä, että maailman kauneimman pelipaidan
kunnian vuoksi paiskitaan töitä täysillä ja se välittyy katsomoon asti.
Eleganssin kylkeen tarvitaan aina myös hienhajuisia paitoja, mustelmia ja
huutoa. Jalkapallo on kuin ruoka, parhaiten eri sävyt ja vivahteet löytyvät
vain vastaparien kautta.
Paikka
pysyy, Vaasan ylpeyden uusi koti on Suomen kaunein stadion. Kuva: Vepsu.fi /
Hapa Bragge
Laitureista viime kaudella manatusta
nobody-hankinnasta vuoden valoilmiöksi kirkastunut Pyry Soiri oli Tukholman
AIK:n kiikarissa pitkään talvella, mutta loppujen lopuksi Soiri teki viisaan
päätöksen ja jäi Vaasaan tehden vielä vuoden lisälapun. Jos ja kun ulkomailta
ollaan aidosti kiinnostuneita ja hankitaan pelaavaan rooliin, on hankkijalla
varmasti varaa maksaa myös seuralle. Jääminen tosiaan kannatti. Viime vuonna
pääosin omista yksittäisistä oivalluksistaan ja sooloistaan tehoja kerännyt
Soiri ihastutti jo talvikaudella hyppäämällä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti
mukaan kollektiivin ihanuuteen. Suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä
jalkapallo-oppinsa hankkinut Soiri uskalsi haastaa itsensä, harva katufutaaja
nimittäin kykenee oppimaan näinkin lyhyessä ajassa näin paljon liikkumisesta
molempiin suuntiin. Soiri ja Hertsi ovatkin harpanneet valtavasti erityisesti
puolustustyöskentelyn suhteen, enää kumpikaan vauhtihirmu ei juokse
ylikierroksilla missä sattuu, kun prässin korkeus on tarkasti säädelty ja
energian kulutusta sekä kehon reagointia seurataan entistä tarkemmin. Pitkät
tovit videoiden äärellä ovat tehneet tehtäväänsä, ja sitä kautta Soiri alkaa
hiljalleen kypsyä valmiimmaksi myös kansainvälisiä kenttiä ajatellen, ei näitä
asioita voi lähteä ulkomaille kovempiin jalkapallomaihin opettelemaan.
Soirin ja Hertsin iloinen, mutta ajoittain
kuriton katufutaajamaisuus on melkoisessa kontrastissa tuoreen laiturilöytö
Vahteran pelitavan kanssa. Junnuvuotensa keskiakselilla ongelmia ratkonut
Jonttu oli hyvä ajatus laituriksi erityisesti niissä peleissä, joissa Vepsu
pääsee hyökkäämään hitaasti ja hartaasti. Vahtera on nuorta polvea, jota on
valmennettu ja jolta löytyy jo ennestään arkistoistaan ratkaisumalleja pelin
ongelmiin. Vaikka vammoista kärsineen pojan fysiikka ei salli vielä koko ajan
ysikymppisiä, on Jonttu osoittanut olevansa pääkopaltaan ikäistään paljon
kypsempi. Absurdin luovuuden perään
haikailijoiden malliksi hän on mahtava vertailukohta: luovuus ei ole sitä, että
keksitään päästä joku nerokas ajatus yhtäkkiä ja toteutetaan se kuin
jumalallisen johdatuksen kautta, vaan luovuus jalkapallokentällä tarkoittaa
vaihtoehtojen näkemistä, ja erityisesti kykyä toteuttaa joku niistä malleista
ajoittain vähän erikoisemmallakin tavalla, vaikka sitten veivaamalla
näyttävästi se toinen jalka vapaaksi tai antamalla syöttö zippinä tai
kantapäällä. Tärkeintä on kuitenkin olla
tekemättä ylimääräistä ylimääräisen vuoksi, ensimmäisenä täytyisi osata lukea
pelin rytmiä ja virtaa ja toimia siitä johtopäätökset vetäen. Laiturina
vahvaksi haastajaksi ennakoitu Eero Tamminen taas on kieltämättä ollut
pettymys, ja on pelannut enemmän hyökkääjänä kuin laidalla. Tammisella on
periaatteessa kaikki eväät vaikka kuinka korkealle: hän on iso ja vahva, hyvin
nopea, laukoo tulisesti ja (suljettua) taitoakin riittää, joten miksei peli
siis kulje? Tammisen jalkapallojuuret ponnistavat Pihtiputaalta, ja kenties
keihäskarnevaalien jäljiltä muutamat juurista ovat kärsineet iskuvaurioita
kuten ranskalaisen pituushyppääjän pohje konsanaan? Vaikea sanoa, mutta Tammisen
kohdalla fyysinen läsnäolo ei näytä aina edellyttävän paikalla olemista
henkisesti. Samassa ajassa kuin Soiri, Hertsi, Vahtera ja kumppanit ovat
menneet hurjasti eteenpäin, on Tamminen junnannut paikallaan. Tässä voi olla
hyvä herätys kaikille osallisille, millaisia persoonia Vepsu tarvitsee ja
millaisia persoonia valmentajat kykenevät eniten auttamaan? Voiko liigatasolla
pelata puolivaloilla, tai pikemminkin mikä eteen jos pelaajalla on vaikeuksia
itse löytää omia sytykkeitään pelitilanteiden vaatimaa tulta varten?
Kärjessä ja 10-paikalla rotaatio on ollut myös
suurta kuten alakerrassa kaikilla tonteilla, mutta hyökkäyspäässä muutokset
ovat näkyneet selkeimmin, kun vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole aina
riittänyt. Paluunsa jälkeen paljon kärsineen Steven Morrisseyn kanssa
talvikausi oli todella tuskainen, ja pahimmillaan This Charming Man vaikutti jopa
ylipainoiselta. Morrissey otti itseään niskasta kiinni, ja vaikka luonnonlapsi
ei enää ole aivan yhtä räjähtävä kuin Merenkurkun valkeaan helmeen saavuttuaan,
on hän kyennyt uudistuneen valmennusjohdon avulla keksimään itsensä uudelleen.
There is a light that never goes out, muistuttivat Vuorinen ja kumppanit
siinäkin vaiheessa, kun pimeys oli lähes täydellisestä. Morrisseyn tapauksessa
valmennusjohdon osoittama kovempikin rakkaus tuli tarpeeseen paitsi Stevenille
itselleen, niin myös signaalina muulle ryhmälle. Kukaan ei pääse ilmaiseksi
mihinkään, ja Morrissey otti laitapakin tehtävistä opikseen ne mitä pitikin.
Morrissey on ollut kuntouduttuaan täyteen vireeseen hyvä kymppinä, mutta hänen
osaltaan potentiaalia riittää vielä paljon enempäänkin. Taskussa liikkuessa
tarvittavien liikekuvamallien täsmällisempi toteutus sekä järkevämpi
päätöksenteko avainsektorilla nostaisivat Morrisseyn teholukemat vielä aivan
uudelle tasolle. Seuratkaapa erityisesti Morrisseyn poikittais- tai
diagonaalisuuntaisia kaariliikkeitä, kuinka usein Steven ottaakaan sinänsä
oikea-aikaisen liikkeen tehtyään pallon haltuun selin maalia kohti, vaikka
kylki- tai jopa suoraan hyökkäävämpi vaihtoehto olisi pienillä korjauksilla
mahdollinen. Päätöksenteon osalta pieni hätäily hohkaa ajoittain vielä liikaa
Morrisseyn laukomisesta ja murtavista syötöistä, mutta rutiini tuo varmuutta
kunhan mies vain malttaa pitää päänsä kylmänä. Sama pätee tietysti
puolustamiseen, jossa Morrisseyn ja Clennonin muodostamalla voimakaksikolla
olisi mahdollisuus luoda vastustajan toppareiden pelaamisesta suorastaan
helvetillistä molempien toimiessa vielä lite bättre, yläkerran
tilanteenvaihdoista Vepsu saisi tehdä vielä enemmänkin maaleja.
Andre Clennon on yhtä pientä detaljia
lukuunottamatta täydellinen hyökkääjä Vaasan Palloseuraan. Clennon on
liigatasolle jopa naurettavan hyvä target-pelaaja, jonka kyvyt suojata palloa
hakevat vertaistaan. Käsien käyttöä moititaan, mutta minkä mies sille voi että
on siinä kansainvälistä tasoa missä suomalaiset vastustajat muistuttavat
enemmänkin harrastelijoita? Lisäksi Auringon suutelema mies on todella
työteliäs, ja nopeus- ja kestävyysominaisuudet kestävät vertailun. Maalinteko
on kuitenkin osa-alue, joka Clennonilla pettää aivan liian usein. Kyseessä on
myös asia, jota on näin aikuisiällä hemmetin hankala harjoitella. Kuka tahansa
osaa laittaa helpon pallon sisään häkkiin jos pelkästään teknisiä ominaisuuksia
katsotaan, mutta miten on asian laita kun kyseessä on nopea pelitilanne sekä
kaikki pelin tuomat paineet? Mitä muuta Clennon voi tehdä asian ratkaisemiseksi
kuin jatkaa töitä, joissa hän on tukkoisuudesta huolimatta ollut iso apu
viimeisen kolmanneksen lisäksi myös alimmalle viisikolle. On nimittäin niin,
että ilman Clennonin luomaa varaventtiiliä painollisella puolella Vepsun
alakerralta puuttuu turhan usein mahdollisuus avata reilusti prässilinjan tai
linjojen yli suoraan ainakaan niin, että pallo millään järkevillä
todennäköisyyksillä pysyisi omilla.
Loppu työn kruunaa
Kautta on pelattu kaksi kolmannesta, ja Vepsu on
erinomaisissa asemissa mitalitaistelun keskellä tasaisessa sarjassa. Mitään ei
ole vielä voitettu ja pelin kehityksen on jatkuttava edelleen, mikäli VPS
mielii vielä mitaleille jo tällä kaudella. Pelitavan ja pelaajien kehittyminen
ovat pitkässä juoksussa tärkeimpiä asioita, mutta lyhyemmällä aikajänteellä
tulos on se joka muistetaan. Uusi stadion, innostava uusi peli-identiteetti ja
intoa uhkuva nuori ryhmä. Kaikki tämä räjähtäisi aivan uusiin sfääreihin jos
kova työ toisi myös tuloksia jo nyt, ja Prihan alaisuudessa lupaavasti lähtenyt
junnutoiminta saisi sekin reilusti ilmaa siipiensä alle. Vepsu on jo nyt nuorten pelaajien osalta kenties Suomen paras vaihtoehto kehitystä hamuaville yksilöille, mutta miten maagisesti vetovoima kasvaisikaan myös kokeneempien (ja edelleen paljon oppimaan kykenevien) osalta, jos europaikka napsahtaisi?
Mitä siis täytyisi tapahtua, jotta Vepsu pelaisi jo tänä vuonna europaikoista? Siinäpä se juju piileekin, täytyy vain jatkaa saman työn tekemistä ja tehdä koko ajan asioita paremmin, yksikään detalji ei saa olla liian pieni korjattavaksi. Raitapaidat ovat ja heidän kuuluukin olla liigan v-mäisimpiä vastustajia kenelle tahansa. Nyt on aika painaa maltilla kaasua.
Uuden stadionin avajaismatsin lopputuloksesta huolimatta kannattajalla on kerrankin
oikeus pohtia: mitäpä jos? Vaasa ja Vaasan Palloseura, nyt meidän täytyy
uskaltaa olla ylpeitä työstämme ja toisistamme, mutta toisaalta jatkaa
riittävän nöyrinä hioaksemme kesken olevaa prosessia aidosti
kansainvälisilläkin mittareilla upeaksi ja kompaktiksi. Yhtä aikaa ylpeä ja
nöyrä VPS, mitäpä jos uskalletaan unelmoida ja tehdä töitä unelmiemme eteen?! Vaan yks elämä, vaan yks raita.