sunnuntai 21. elokuuta 2016

Raidan jälkiä - Hajatelmia ennen loppukiriä

Koska kirjoitusintoa alkaa löytyä suunnasta jos toisesta enemmänkin, Raidan varrelta yrittää aktivoitua ja tuottaa kauden mittaan ajatelmia säännöllisen epäsäännöllisesti vailla parin vuoden taukoja. Nyt kun jo kaksi kolmannesta sarjakaudesta siintää enää taustapeilissä, summataan hieman tunnelmia ja odotuksia. Kausi 2016, kuinka sinua odotettiinkaan, miten paljon olet jo antanutkaan, mitä kaikkea vielä onkaan edessä?! Jalkapallojumalat, morituri te salutant!


Mediakatsaus

Avauskierrosten pääkaupunkikierrosten jälkeen Vepsu sai myös valtakunnallista mediahuomiota. Sarja-avauksessaan Vepsu lähti Helsinkiä vastaan pelaamaan omalla tyylillään pyrkien voimakkaasti hallitsemaan palloa ja rakentamaan hitaita hyökkäyksiä. Tätä kautta Vepsun viime syksystä alkanut muutos noteerattiin viimein myös IS:n / Urheilusanomien Pallokerhossa, ja vieläpä klassisen klikkauksia houkuttelevan otsikoinnin tehostamana. Heti perään myös Urheilulehti (16/2016) kirjoitti jutun uudistuneesta Vepsusta. On toki pelkästään hauskaa, että koko talvikauden ajan media jauhoi Shefki Kuqin hommaamien espanjalaistaustojen PK-35:n rohkeasta ja pallonhallintaan perustavasta pelitavasta, joten ilmeisesti pääkaupunkiseutuun fiksautuneessa yhden totuuden maassa Vepsu pääsi valtakunnallisen median osalta kulkemaan tutkan alla kauden alkuun saakka. Tämä toki osoittaa surullista kertomaa myös suomalaisen jalkapallomedian kattavuudesta, myös jalkapallon keskustelukulttuurin kannalta olemme vielä melkoisella takamatkalla isompiin futismaihin verrattuna. Vaasassa myöhään tapahtuneelle reaktiolle naurettiin, sillä muutos ei tietenkään tapahtunut hetkessä, vaan oli alusta asti järkeenkäyvän ajatteluprosessin lopputulema. Merkit olivat nähtävissä heti ensimmäisistä hankinnoista lähtien, ja enemmän asiasta alettiin puhua viimeistään Vepsun julkistettua apuvalmentajansa. Talvikaudella Vepsun pelillistä muutosta eivät kuitenkaan noteeranneet kuin Pohjalainen ja Vasabladet, joiden toimittajista erityisesti Jona Nyströmille (VBL) ja Joonas Kuikalle (Pohj.) täytyy nostaa hattua ammattitaidosta ja vaivannäöstä.

Suomalainen urheilumedia on valitettavan keskittynyttä, eikä räikeistäkään hudeista puhuta ääneen eikä varsinkaan myönnetä omia virheitä. Esimerkiksi noissa syksyn jutuissa ei ollut päätä eikä häntää ei pelin, ei valmentajapersoonan eikä joukkueen materiaalin tuntemisen kannalta. Pelin osalta miellyttävänä poikkeuksena on toiminut Urheilulehden Jussi Leppälahti, joka kokeneena lajituntijana ja jalkapallotyöläisenä katsoi nauhansa jo syksyllä, ja ymmärsi varsin pian näkemänsä muutoksen. Pikkuhiljaa muutkin ovat heränneet pelilliseen muutokseen kun tulos on koko ajan näyttävämpää ja pisteitä tippuu alati kasvavissa määrin.

US:lla puhuttiin heti kättelyssä uhkarohkeudesta ja isoista riskeistä. Siellä ilmeisesti ajatellaan edelleen, että hitaammalla rytmillä lyhyiden syöttöjen kautta hyökkääminen olisi automaattisesti suoraviivaista rymistelyä riskialttiimpi vaihtoehto pelata, tai sitten argumentaatiovirheet  johtuivat yhden ottelun perusteella tehdystä mutu-arviosta. Oletetaan alkuun, että kyse on jälkimmäisestä, ja lähdetään vastaväitteisiin: kyseisessä ottelussa vastassa oli Suomen tämän hetken vahvin ryhmä vieraskentällä ja vieläpä Vepsun kauden ensimmäisessä kilpailullisessa ottelussa. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä kovin murheellinen historiallinen saldo sarjapeleistä (eli vain yksi voitto 50 vuoteen) samaa vastustajaa vastaan vieraissa, niin oliko riski todella niin suuri? Näillä puheilla prosentit olivat raa'at jo ennen ottelua, joten eikö pikemminkin olisi ollut valtava riski lähteä muuttamaan omaa isolla työllä hakattua ja edelleen hienosäätöä vaativaa identiteettiä vain yhden ottelun vuoksi? Ynnätään yhtälöön vielä joukkueen suhteellinen nuoruus ja kokemattomuus sekä muutamien avainpelaajien poissaolot, niin nämä seikat olisivat tehneet muutoksesta yhtä ottelua ajatellen entistäkin typerämmän. Yhtä typerää muutos olisi ollut Lahden katastrofin jälkeen. Alkukauden VPS kärsi paitsi kevätkuntoisista kentistä, niin myös resurssien mukaan myöhään kasatusta ryhmästä, jonka vuoksi erityisesti ensimmäiset pelit menivät vielä tuntuman ja pelimallien hakemiseen erityisesti avausvaiheen osalta.

Liian aikaisten johtopäätösten vetäminen on toki kovin riskialtista, mutta medialle ja faneille valitettavan tyypillistä. Vastaavasti onkin ollut ilo huomata myös päiden kääntyneen hiljalleen kauden edetessä, jopa ahdistavuuteen asti pääkaupunkikeskeinen Hesari heräsi kun Vepsu voitti hiljattain Helsingissä. Vastaavasti IS:n Pallokerho nukkuu edelleen Ruususen unta väittämällä Vepsun materiaalia harmaaksi ja keskinkertaiseksi. Eivätkö herrat muista, että samalla rungolla taisteltiin kaksi kautta mitaleista ilman täsmävalmennustakin pelaamalla pelaajien jalkapalloa? Konkareiden lisäksi seassa on vielä Soirin kaltainen kehittyvä nuori tähti sekä Clennonin kaltainen viiden tähden ulkomaanapu sekä näytönhaluisia poikia nuorisomaajoukkueista. Kukin tyylillään, toivottavasti noista kommenteista saadaan vielä lisää näytönhaluja koko ryhmälle loppukauteen.


Valmentajaporno ja muutosvastarinnan voittaminen

Jalkapallossa, kuten muissakin tilan voittamiseen ja pitämiseen perustuvissa peleissä vaihtoehtoisia tapoja pelata on lukemattomia, joten miten ylipäänsä valita se oikea? Hyvä lähtökohta omien mahdollisuuksien ja sitä kautta tuloksien maksimoimiseksi ammattilaisjalkapallossa olisikin vähentää sattumanvaraisutta minimiin. Insinöörikansaksi tituleeratut suomalaiset ymmärtänevät tämän logiikan, joten miksi ihmeessä Vepsun pelaaminen on koko kauden 2016 sitten herättänyt niin suurta vastarintaa, vaikka kyseessä on ollut alusta lähtien selkeä ja looginen prosessi, josta on vieläpä kommunikoitu avoimesti? Miten ihmeessä käytännössä jokainen lajin hermolla elävä valmentaja ja jopa vastustajan pelaajat ja valmentajat ovat kehuneet Vepsun kauden 2016 ilmettä alusta asti, kun samaan aikaan alkukaudella iso osa VPS-kannattajista ja ulkopuolisista futisdiggareista dumasi Vepsua putoamistaistoon ja vaati jopa Peten päätä vadille? Tunteella eläminen kuuluu toki hetkeen ja jalkapalloon, mutta esimerkiksi alla olevat, täysin naurettavat katkelmat eivät lähimainkaan kaikki ole mistään liveseurannasta. Toki täytyy myös ottaa huomioon nettipalstojen lähtökohtaisesti matalampi julkaisuraja, mutta kun tätä samaa manausta kuului ja kuuluu edelleen jatkuvasti katsomoissakin...


Lainauksia FutisForum2:lta ja Twitteristä huhti-kesäkuun ajalta.


Ei tietenkään voida olettaa, että kaikki lajin seuraajat olisivat asiantuntijoita pelin suhteen, mutta Twitterin tunnisteen ja FutisForumin spesifin luonteen vuoksi luulisi kyseessä olevan jo jokseenkin suodatettu, valikoituneempi joukko, ja siksi moinen ignoranssi vetää mielen matalaksi. Miten ihmeessä (suomalaisittain) futiksen HC-kuluttajat eivät erottaneet rakenteita sattumasta ja systemaattisuutta yksittäisistä kämmeistä? Vähemmän Vepsua nähneillä, ammattitaidoiltaan vähintäänkin kyseenalaisilla suomalaistoimittajilla syyt ymmärtämättömyyden takana ovat selvät, mutta kehitystä tasaisin väliajoin tarkkailevien HC-katsojien osalta nähdyt tapahtumatkaan eivät muodostu esteeksi. Miksi siis vuoden 2016 Vepsu on ollut talvesta lähtien rosoineenkin silkkaa jalkapalloerotiikkaa valveutuneille silmille, mutta jakomielitautia aiheuttavaa holtitonta riskinottoa logiikan sijaan tunteella elävälle raitakansalle? Lähtökohtaisesti syitä löytyy ainakin informaatiovajeesta jalkapallon suhteen sekä kulttuurisista tekijöistä

Jalkapallon kannalta epätäydellinen informaatio ja olennaisen erottaminen sattumien joukosta vaivaa siis edelleen, emmekä valitettavasti voi odottaa suomalaisen ja vaasalaisen jalkapallon ottavan suuressa mittakaavassa harppauksia ennen kuin pelin rakenteita ja logiikkaa ymmärretään paremmin. Ensimmäinen asia joka tässä kannattaa huomioida, on suomalaisen jalkapalloyhteisön lyhytjänteisyys. Koko pitkän talven ja alkukauden epätasaisuuden ajan oli tuskaista lukea, kuinka eri paikoissa Vepsulle vaadittiin milloin suoraviivaisuutta ja milloin äijämäisyyttä. Onkin täysin käsittämätöntä, että jotkut vaativat samaa edelleen, varsinkin kun sekä suoraviivaisuus että äijämäisyys ovat vähintäänkin häilyviä, pikemminkin abstrakteja käsitteitä jalkapallossa. Peten työtä pidempään seuranneille ei kuitenkaan tullut minkäänlaisena yllätyksenä, että Vepsun peli on nykyään ennen muuta loogista sekä hyökätessä että puolustaessa. Myös kehitys tähän pisteeseen on seurannut varsin normaalia prosessia, sillä edelleenkään suomalainen pre-season ei anna nykyresursseilla kotimaisia pelejä pelaaville seuroille riittävästi varsinaista kautta ajatellen, ja liian isojen johtopäätösten tekeminen talven perusteella on kovin vaikeaa. Munakasta varten on pakko myös rikkoa munia, ja joka vaiheessa tekeminen ei voi olla kaunista. Lyhytjänteisyys pelitavan kehittämisen suhteen on kuin taitamattoman pelaajan päätöksenteko pallon kanssa, eihän kukaan voi odottaa tilojen näkemistä, mikäli pelaajan katse on vielä vahvasti pallossa!

Ovatko vaasalaiskannattajat sitten lyhytjänteisempiä kuin muu suomalainen jalkapallokansa? Eipä juuri, mutta tässä on sellainen asia, jossa Vaasassakin täytyy ehdottomasti parantaa. Lyhytjänteisyyteen liittyvät olennaisesti myös em. kulttuuriset syyt, joten ei auta kuin kysyä millaista jalkapalloa Suomessa ja Vaasassa arvostetaan? Raidan kannattajat pitävät ymmärrettävästi 90-luvun nousun myötä arvossaan suoraviivaista ja taistelutahtoista jalkapalloa, jossa tärkeintä ei ollut niinkään luoda kuin rikkoa, ja hyvin lahjakkaiden pelaajien joukosta sitten löytyi useimmiten Huhtamäki tai Karvinen tai muu vastaava huippuyksilö ratkaisemaan ottelu, pelaajien ehdoilla totta kai. Sören Cratz tuli isolla rahalla ja kovalla nostamaan seuraa visiossaan seuraavalle tasolle, ja vaikka sen ajan pelaajista suurin osa kertoo edelleen Cratzin olleen paras valmentaja mitä heillä koskaan oli, realisoituivat riskit muussa seuratoiminnassa jopa seuran elinvoiman kannalta lähes kohtalokkaalla tavalla. Tuosta katastrofista selvittiin vasta pitkän talouskurimuksen ja divarivaelluksen kautta, ja vaikka sittemmin Cratz toki todisti arvonsa kotimaassaan, jäivät arvet vahvasti vaasalaisen jalkapallon sielunmaisemaan. Sittemmin edustusjalkapalloilussa luotettiin vahvasti paikallisiin tai lähialueelta tuleviin duunareihin, jotka eivät pyrkineet uusiutumaan kuin korkeintaan hyvin maltillisesti. Keijo Paananen, Stephen Ward, Jari Pyykölä, Tomi Kärkkäinen, Tommi Pikkarainen, Juha Reini, kaikki Pohjanmaan jalkapallouniversumista tuttuja miehiä, mutta että eturivin uudistajia? Menestystä ja uskottavuutta ja uskoa paikoillaan polkeneeseen jalkapalloskeneen tuonut Olli Huttunen ei hänkään ollut varsinaisesti missään vaiheessa mikään suunnannäyttäjä, vaikka onneksi osasi ja kykenikin kokoamaan joka vuosi hyvän joukkueen käytössä olevilla resursseilla. Edustusjoukkueen rinnalla vaasalainen junioritoiminta kulki valitettavasti samoja taantumuksen polkuja, kun muu jalkapalloileva maailma eteni alati kovenevaa vauhtia kohti täsmävalmennuksen globaalia tietoverkkoa. Valitettavasti vepsulaisen jalkapallon menetetyn vuosikymmenen (tai no, kaikessa rehellisyydessä isossa kuvassa niitä vuosia oli enemmänkin) johtohahmot tuskin ymmärtävät vieläkään menikö joku jossain kohtaa vikaan, kun heidän kasvattamansa polvi istuu katsomossa manailemassa poikittaissyöttöjä vaatien palloa jatkuvasti eteenpäin. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se turboahdettu boomi, joka Vepsun liiganousun myötä vaikutti myös junioreihin. On suuri sääli, ettei noista vuosista jäänyt enempää käteen.

Kulttuuriset tekijät ovat myös johtaneet tyhjiin korulauseisiin, joiden perusteella esimerkiksi lyhyet syötöt olisivat automaattisesti riskialttiimpi tapa pelata jalkapalloa. Kukapa ei olisi kuullut kauden ensimmäisellä puoliskolla viimeistään olut- tai makkarajonossa satunnaista kiroamista siitä, kuinka "tällä materiaalilla ei vaan voi pelata tuollaista jalkapalloa!" Ei voikaan, mikäli ohjeet ovat olleet hajanaiset ja lyhyellä pelaaminen itse tarkoitus tilan voittamisen sijaan, mutta sillä taas ei ole yhtään mitään tekemistä nyky-Vepsun kanssa. Tässä tapauksessa esimerkiksi kauden ensimmäinen Lahti-ottelu oli malliesimerkki, vaikka tiettävästi yksikään edes hiukkasen itsekunnioitusta omaava valmentaja 6-vuotiaista lähtien ei ole vaatinut yhtäkään kertaa palloa pelattavaksi takajalalle suojaukseen tuplauksen ollessa päällä oman rangaistusalueen tuntumassa, aivan samoin kuin kukaan valmentaja ei varmasti ole pyytänyt pelaamaan alivoimatilanteeseen (Huom. kuin korkeintaan käyttösyöttöä varten) ehdoin tahdoin. Samoin katsojilta jää jotain olennaista pelin hienouksista ymmärtämättä, kun ei nähdä pallonhallinnan suurta roolia puolustuspelaamisessa sekä pitkän pallonhallintajakson matadorimaista leikkiä oikea-aikaista iskun hetkeä ja paikkaa etsiessä. Kollektiivinen jalkapalloymmärryksemme ei siis yksinkertaisesti ole riittävän kehittynyt pelin logiikkaa ajatellen, aivan kuin yrittäisimme suoraan hypätä helposta yhteenlaskusta suoraan toisen asteen yhtälöihin. Onko pallonhallinnan kautta pelaaminen siis itseisarvo? Ei tietenkään, mutta erityisesti alikehittyneessä suomalaisessa jalkapallossa kyseessä edelläkävijän rooli, kunhan vain toiminnan laatua kyetään nostamaan ja pitämään riittävän korkealla tasolla. Lisäksi seuran visiossa oleellisessa osassa olevan pelaajakehityksen kannalta kyseessä on huomattavan paljon kokonaisvaltaisempi vaihtoehto ainaisen rimpuilun sijaan. Paras esimerkki tehtyjen valintojen laadusta on tällä hetkellä Ville Koskimaa. Painitaustalla liigatoppariksi noussut vaasalainen oli ns. perustoppari kun lähti silloin edelläkävijän asemassa olleen Mika Lehkosuon Honkaan yrittäessään löytää uutta nousua. Aika Hongassa oli kuitenkin koko lailla heikkotasoista tekemistä Villen osalta, joten varmasti monet epäilivät miten hän sopisi Vuorisen ja Sarajärven palettiin. Tulokset puhukoot puolestaan, tällä kaudella ei ole kertaakaan jännittänyt kun Koskimaa on lähtenyt avaamaan peliä, ja nykyisellään Koskimaa on liigatasolle hyvin monipuolinen pelaaja.

Muutosvastarinta on perustunut myös vision puutteeseen, mikä on tietyllä tavalla vaivannut Vaasassa muillakin elämän osa-alueilla ajoittain. Mutta mitä Veikkausliiga-futiksen pitäisi olla? Kasvattajasarjassa vähintäänkin kohtuullisilla resursseilla toimivan Vepsun täytyykin uskaltaa jatkaa valitulla tiellä, ja uskaltaa palata juurilleen poimimaan sieltä ne parhaat palat ponnistaaksemme kohti uusia korkeuksia. Sivistyksestään tunnetulla länsirannikolla täytyy muistaa missä ne juuret ovat, ja mitä VPS oli jo kauan ennen keijopaanasia tai hannutouruja. Alusta asti VPS oli edelläkävijä, kiitos pitkälti Hugo Valppaan kaltaisten tekijämiesten. Aikanaan vallankumouksellinen Geza Toldi toi paikallisen tähtipelaaja- ja sittemmin valmentaja Nuutti Lintamon mestarijoukkueeseen uusi tuulia ja toisen mestaruuden ja hopeaa sekä jätti valtavan upean perinnön, jonka kautta myös peli kasvatti palokujien poikia ja muita kaupunkilaisia palloilijoina ja ihmisinä, kuten esimerkiksi VPS:n toimintaan edelleen vaikuttava Kari Uusikylä voi koska tahansa kertoa niille jotka rohkenevat kysyä. Mikään perintö ei kuitenkaan pysy elinvoimaisena, ellei sitä uudisteta ja sen eteen tehdä lujasti töitä, kuten myöhemmät vuosikymmenet osoittivat. Perintöä olisi pitänyt kyetä hyväksikäyttämään vielä tehokkaammin hyödyksi, kuten kosmopoliitin Toldin myöhemmistä seuroista mm. tanskalaiset Odense ja Aarhus sekä egyptiläinen Zamalek tekivät...


Pelin evoluutio ei tunne oikoteitä.


Suomalainen valituskulttuuri jalkapallon ympärillä ei muutu ilmaiseksi, ei erityisesti näin taantuman aikana. Siinä mielessä verrattain vahva Vaasan talousalue ja vaasalainen jalkapallo ovat avainasioiden äärellä, nyt täytyy uskaltaa ponnistaa kohti tulevaisuutta entistä rohkeammin, jopa hullunrohkeasti. Paikoillaan pysyminen tarkoittaisi kehityksen loppumista ja hidasta kitumista. Osa uusista asioista varmasti pelottaakin ja edessä on myös paljon virheliikkeitä, joten avoimen keskustelukulttuurin ja terveen kritiikin säilyttäminen tiimityössä korostuu. Toivottavasti kuitenkin myös vierestä seuraava yleisö muistaa, että jalkapallovalmentaminen ei ole pleikkarilla pelaamista, pelaajat eivät ole robotteja, vaikka heidän työkalupakkinsa olisi kuinka tuunattu monipuolisiksi treeneissä ja palavereissa. Sattumilla ja virheilläkin on roolinsa, ja virheissäkään ei ole mitään vikaa kunhan niistä osataan ottaa opiksi. Tulevaisuus on meidän, kun vain jaksamme tehdä töitä sen eteen!


Kehitysseurantaa pelipaikoittain

Toistaiseksi kauden 2016 Vaasan Palloseura on ollut edelläkävijä, mutta hyvienkään tulosten ei kannata hämätä. Parasta tulosta tekevät nyt ja jatkossa ne, jotka tekevät eniten ja parhaalla laadulla töitä, joten koko valmennustiimin täytyy keksiä jatkuvasti uusia keinoja pelillisen dominanssin saavuttamiseen, tehostamiseen ja ylläpitämiseen. Kaikista kehuista huolimatta parannettavaa löytyy nytkin paljon, ja erityisesti voimakkaan prässin alla Vepsun koneisto kaipa edelleen lisää rasvaa ja ajoittain myös uusia väyliä. Avausvaiheessa maalivahti Kobotsevilla tapahtuu edelleen turhan paljon lapsuksia erityisesti hänen yrittäessään avata puolipitkää palloa ensimmäisen prässäävän linjan yli leveyteen. Eivät sormet tahdo riittää, kun pohtii kuinka monta kertaa on tullut manattua sinänsä helpon avauksen karattua yli sivurajasta. Keskustaan avatessa sekä Kobotsevin että toppareiden ja putoavan keskikentän pohjan täytyisi tehdä kovaa prässääviä joukkueita vastaan liikkeet täsmällisemmin, jotta pallo saataisiin nykyistä useammin ja nopeammin yläjalalle ja sitä kautta prässin ohi pelattavaksi erityisesti avausvartilla vastustajien pyrkiessä määräämään rytmiä yliaggressiivisella huippukorkealla prässillä. Asiaan liittyy olennaisesti myös riskienhallinta ja tilanteen tunnistaminen, joissa maalivahdin rooli korostuu. Viime kädessä veräjän vartija on kuitenkin aina se, joka näkee kentän tilanteen parhaiten. Kobotsev on parantanut kauden edetessä, mutta Henri Sillanpäällä riittää vielä työsarkaa pallollisen pelaamisen kehittämisessä. Henkka itse paransi vanhoilla päivillään ja erityisesti Ruotsissa pelatessaan näissä asioissa paljon, joten toivottavasti niistä opeista voi ammentaa myös venäläiselle apuja. Näin jälkikäteen on kuitenkin oltava tyytyväinen, että Markus Uusitalo päätti jatkaa uraansa toisaalla ja venäläinen löydettiin maaliin.

Toppareiden osalta kausi on ollut kokonaisuutena hyvä, ja kaikki trion (Ville Koskimaa, Timi Lahti, Mikko Viitikko) jäsenet olisivat muutamissa muissa liiganipuissa jopa ykköstoppareita. Kaikille on tällä kaudella toki sattunut myös heikommat vaiheensa, joskin osittain kolhujen ja väsymyksen myötä niin myös pelitavan opettelun vuoksi. Kolmikosta ilahduttaa erityisesti Koskimaan kehitys. Kuinka moni muistaa miten kapteeni pelasi hyvin samantyylisestä peliä hakeneessa Hongassa? Nykyisin Helsingin päävalmentajana vaikuttava tyttötukka ei saanut ex-painijasta käytännössä juuri mitään irti, kun taas Vuorinen ja Sarajärvi ovat yhden talven aikana luoneet väkivahvasta Vaasan Villestä ajoittain jopa hyvin taitavalta näyttävän Goljatin. Myös nuoren Viitikon huikea kehittyminen ilahduttaa, ja on hyvä osoitus valmennuksen ammattitaidosta nuorten pelaajien suhteen. Vaikka nuorukaisen viime vuosi oli suorastaan karmaiseva kuten muullakin joukkueella, näkyi hänestä ja tuolloin iso potentiaali avaavana pelaajana. Suomalaistopparit maajoukkuetta myöten ovat nykyään usein hyvin avaavia ja taitavia pelaajia, joilla on kuitenkin isoja ongelmia puolustamisessa. Raamikas Viitikko on eri maata, sillä hänen vahvuutensa ovat Koskimaan tavoin maalin suojelussa lähialueilla, joten kehityksen jatkuessa nousujohteisena ulkomaan kentät ovat edelleen realistinen haave. Ulkomaan kentiltä hyvää oppia jo nuorena hakenut Timi Lahti on hänkin isona miehenä samaa maata kahden muun kanssa, ja hänen osaltaan täydellisyyttä hipova maaninen taisteluilme myös kompensoi ajoittain ilmeisen vajavaista taitotasoa. Toppareiden osalta kova kilpailu pelipaikasta vaikuttaa pitäneen koko ryhmän tuoreena, joten kotimaisilla kentillä kohtuullisen harvinainen toppariruletti on kantanut myös hedelmää. Jos jostain kolmikkoa voi moittia, niin on todettava kaikkien ongelmakohtien olevan hyvin samankaltaisia. Pelaavampi, lyhytsyöttöpeliin nojaava pelitapa onneksi parhaimmillaan toteutettuna pienentää toppareiden edessä olevaa taskua, sillä kukaan kolmikosta ei kykene kääntymään kovin nopeasti, eikä tilanteenvaihdoissa välttämättä kyetä reagoimaan ja puolustamaan etupuolelta, vaan topparit joutuvat usein tyytymään maalintekosektorin suojaamiseen syvältä mikä taas jättää pahimmillaan ison tilan vastustajan nopeille hyökkäyksille 10-alueelle.

Laitapakkien osalta tilanne on elänyt keskisektoria enemmän, sillä ennakkoon ajatellut avauksen pelaajat Engströmin ja Lammen johdolla ovat kärsineet vammoista. Onneksi viime kaudella hätäavuksi löydetty Nikko Boxall on löytänyt sisäisen jyrkisaranpäänsä, ja uusiseelantilainen atleetti on stuntannut molemmilla puolilla laitapakkina vähintäänkin kiitettävästi. Raidan Varrelta ennakoi kausiennakossaan Boxallin parhaaksi paikaksi keskikentän keskustaa, mutta talvikauden topparina luutimisen jälkeen Nikko onkin löytänyt itsensä hämmentävänä usein laitapakkina. Vaikka Boxall on laitapakin tontille kohtuullisen verkkainen, hän kykenee pelaamaan Vepsussa vaativaksi suunniteltua roolia vahvan potkutekniikkansa turvin, ja pelitapa on parhaimmillaan kyennyt maksimoimaan hänen vahvuusalueellaan pelattavien tilanteiden määrää hyvin pitämällä Boxallia pitkissä hyökkäyksissä pikemminkin kontrolloivana metronomina alempana kuin syvyysjuoksuja hakevana hyökkäyksen torpedona. Boxall on alakerran pelaajista Viitikon ohella ainoa, jonka nappiksien varaan uskaltaisi luottaa vaikka henkensä pitkien ja keskipitkien diagonaalipallojen tai suoraan ylätaskuun haettavien syöttöjen osalta. Silti Boxall on edelleen enigma, sillä mies kuuluisi ihanneavaukseen, mutta pelipaikasta voitaisiin väitellä pidempäänkin. Mielenkiintoista nähdä miten loppukausi menee, kun kuntoutunut Engström, nousua elävä Levänen ja rutinoitunut Lampi ovat kaikki hekin periaatteessa avausmateriaalia. Leväsen kanssa tosin on oltava maltillinen, sillä hieman rajoittunut fysiikka rajoittaa koko otteluiden pelaamista ja aktiivisena pelaajana erityisesti otteluruuhkat ovat linnunluiselle Jonakselle pahimmillaan myrkkyä ja lisäävät vammariskiä. Vaasaan aluksi vain opiskelemaan saapunut Levänen on kuitenkin noussut liigatason pelaajaksi ja yllättävän isoon rooliin. Jos kaikki muut kortit pettävät, voi Steven Morrissey tietysti käydä alkukauden tapaan näyttämässä pojille mallia siitä miten hommat hoidetaan.

Keskikenttä, mitä tästä voisi sanoa? Juho Lähde on herra ja hidalgo, keskikentän kenraali, kapellimestari sekä kuolematon komentaja. Vepsun tärkeimmän pelaajan arvosta kertovat hyvin jo pelkästään tilastot peleistä Lähteen ollessa kentällä. Lähde jos joku on ottanut Vuorisen-Sarajärven-linjan omakseen, ja pelaajan metamorfoosi viime kauden laiturina tai kymppipaikalla työskennelleestä haalarihaastajasta ultramoderniksi pivoteksi on niitä juttuja, jotka laittavat naurattamaan väkisinkin kun miettii että Suomen yliarvostetuin valmentaja maakunnan pesäpallopitäjässä ajatteli ettei turkulainen muka olisi riittävän hyvä mustapaidaksi. Faktahan tietysti on, ettei Etelä-Pohjanmaan mustapaidoista ole koskaan seurannut missään mitään hyvää, mutta tässä tapauksessa voitaneen varmuudella sanoa siirron rannikon kuninkaallisiin valkomustiin pelastaneen Lähteen uran. Tepsissä sydänten kapteeniksi nimetty Lähde on heittämällä Veikkausliigan aliarvostetuin pelaaja, jonka pitäisi nykyesityksillä olla vähintäänkin talvimaajoukkueessa mukana. Lähteen vierellä alkukaudesta pelanneet nuoret miehet Aatu Laatikainen ja Joonas Vahtera ovat pohjapelaajiksi riittävän taitavia, mutta kyynisyyttä puuttuu. Molempien riskien hallinta vaihtuvien prässitasojen ja paineiden alla on ollut vuoristoratamaista, mikä on tietysti liigadebytanteille ominaista. Kummankaan suhteen ei vielä kannata heittää kirvestä kaivoon, mutta lähtökohtaisesti ulkomailta takaisin kotiin saapunut Sebastian Strandvall tuo Lähteen rinnalle aivan uuden ulottuvuuden. Ulkomailla erityisesti puolustuspelaamistaan hionut Seba ei edes näytä samalta pelaajalta kuin se Huttusen aikainen 10-paikan primadonna. Tai no, vaparit uppoavat vanhaan malliin, mutta eniten katsojana sitä nauttii siitä, että maailman kauneimman pelipaidan kunnian vuoksi paiskitaan töitä täysillä ja se välittyy katsomoon asti. Eleganssin kylkeen tarvitaan aina myös hienhajuisia paitoja, mustelmia ja huutoa. Jalkapallo on kuin ruoka, parhaiten eri sävyt ja vivahteet löytyvät vain vastaparien kautta.

Paikka pysyy, Vaasan ylpeyden uusi koti on Suomen kaunein stadion. Kuva: Vepsu.fi / Hapa Bragge

Laitureista viime kaudella manatusta nobody-hankinnasta vuoden valoilmiöksi kirkastunut Pyry Soiri oli Tukholman AIK:n kiikarissa pitkään talvella, mutta loppujen lopuksi Soiri teki viisaan päätöksen ja jäi Vaasaan tehden vielä vuoden lisälapun. Jos ja kun ulkomailta ollaan aidosti kiinnostuneita ja hankitaan pelaavaan rooliin, on hankkijalla varmasti varaa maksaa myös seuralle. Jääminen tosiaan kannatti. Viime vuonna pääosin omista yksittäisistä oivalluksistaan ja sooloistaan tehoja kerännyt Soiri ihastutti jo talvikaudella hyppäämällä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti mukaan kollektiivin ihanuuteen. Suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä jalkapallo-oppinsa hankkinut Soiri uskalsi haastaa itsensä, harva katufutaaja nimittäin kykenee oppimaan näinkin lyhyessä ajassa näin paljon liikkumisesta molempiin suuntiin. Soiri ja Hertsi ovatkin harpanneet valtavasti erityisesti puolustustyöskentelyn suhteen, enää kumpikaan vauhtihirmu ei juokse ylikierroksilla missä sattuu, kun prässin korkeus on tarkasti säädelty ja energian kulutusta sekä kehon reagointia seurataan entistä tarkemmin. Pitkät tovit videoiden äärellä ovat tehneet tehtäväänsä, ja sitä kautta Soiri alkaa hiljalleen kypsyä valmiimmaksi myös kansainvälisiä kenttiä ajatellen, ei näitä asioita voi lähteä ulkomaille kovempiin jalkapallomaihin opettelemaan.

Soirin ja Hertsin iloinen, mutta ajoittain kuriton katufutaajamaisuus on melkoisessa kontrastissa tuoreen laiturilöytö Vahteran pelitavan kanssa. Junnuvuotensa keskiakselilla ongelmia ratkonut Jonttu oli hyvä ajatus laituriksi erityisesti niissä peleissä, joissa Vepsu pääsee hyökkäämään hitaasti ja hartaasti. Vahtera on nuorta polvea, jota on valmennettu ja jolta löytyy jo ennestään arkistoistaan ratkaisumalleja pelin ongelmiin. Vaikka vammoista kärsineen pojan fysiikka ei salli vielä koko ajan ysikymppisiä, on Jonttu osoittanut olevansa pääkopaltaan ikäistään paljon kypsempi. Absurdin luovuuden perään haikailijoiden malliksi hän on mahtava vertailukohta: luovuus ei ole sitä, että keksitään päästä joku nerokas ajatus yhtäkkiä ja toteutetaan se kuin jumalallisen johdatuksen kautta, vaan luovuus jalkapallokentällä tarkoittaa vaihtoehtojen näkemistä, ja erityisesti kykyä toteuttaa joku niistä malleista ajoittain vähän erikoisemmallakin tavalla, vaikka sitten veivaamalla näyttävästi se toinen jalka vapaaksi tai antamalla syöttö zippinä tai kantapäällä. Tärkeintä  on kuitenkin olla tekemättä ylimääräistä ylimääräisen vuoksi, ensimmäisenä täytyisi osata lukea pelin rytmiä ja virtaa ja toimia siitä johtopäätökset vetäen. Laiturina vahvaksi haastajaksi ennakoitu Eero Tamminen taas on kieltämättä ollut pettymys, ja on pelannut enemmän hyökkääjänä kuin laidalla. Tammisella on periaatteessa kaikki eväät vaikka kuinka korkealle: hän on iso ja vahva, hyvin nopea, laukoo tulisesti ja (suljettua) taitoakin riittää, joten miksei peli siis kulje? Tammisen jalkapallojuuret ponnistavat Pihtiputaalta, ja kenties keihäskarnevaalien jäljiltä muutamat juurista ovat kärsineet iskuvaurioita kuten ranskalaisen pituushyppääjän pohje konsanaan? Vaikea sanoa, mutta Tammisen kohdalla fyysinen läsnäolo ei näytä aina edellyttävän paikalla olemista henkisesti. Samassa ajassa kuin Soiri, Hertsi, Vahtera ja kumppanit ovat menneet hurjasti eteenpäin, on Tamminen junnannut paikallaan. Tässä voi olla hyvä herätys kaikille osallisille, millaisia persoonia Vepsu tarvitsee ja millaisia persoonia valmentajat kykenevät eniten auttamaan? Voiko liigatasolla pelata puolivaloilla, tai pikemminkin mikä eteen jos pelaajalla on vaikeuksia itse löytää omia sytykkeitään pelitilanteiden vaatimaa tulta varten?

Kärjessä ja 10-paikalla rotaatio on ollut myös suurta kuten alakerrassa kaikilla tonteilla, mutta hyökkäyspäässä muutokset ovat näkyneet selkeimmin, kun vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole aina riittänyt. Paluunsa jälkeen paljon kärsineen Steven Morrisseyn kanssa talvikausi oli todella tuskainen, ja pahimmillaan This Charming Man vaikutti jopa ylipainoiselta. Morrissey otti itseään niskasta kiinni, ja vaikka luonnonlapsi ei enää ole aivan yhtä räjähtävä kuin Merenkurkun valkeaan helmeen saavuttuaan, on hän kyennyt uudistuneen valmennusjohdon avulla keksimään itsensä uudelleen. There is a light that never goes out, muistuttivat Vuorinen ja kumppanit siinäkin vaiheessa, kun pimeys oli lähes täydellisestä. Morrisseyn tapauksessa valmennusjohdon osoittama kovempikin rakkaus tuli tarpeeseen paitsi Stevenille itselleen, niin myös signaalina muulle ryhmälle. Kukaan ei pääse ilmaiseksi mihinkään, ja Morrissey otti laitapakin tehtävistä opikseen ne mitä pitikin. Morrissey on ollut kuntouduttuaan täyteen vireeseen hyvä kymppinä, mutta hänen osaltaan potentiaalia riittää vielä paljon enempäänkin. Taskussa liikkuessa tarvittavien liikekuvamallien täsmällisempi toteutus sekä järkevämpi päätöksenteko avainsektorilla nostaisivat Morrisseyn teholukemat vielä aivan uudelle tasolle. Seuratkaapa erityisesti Morrisseyn poikittais- tai diagonaalisuuntaisia kaariliikkeitä, kuinka usein Steven ottaakaan sinänsä oikea-aikaisen liikkeen tehtyään pallon haltuun selin maalia kohti, vaikka kylki- tai jopa suoraan hyökkäävämpi vaihtoehto olisi pienillä korjauksilla mahdollinen. Päätöksenteon osalta pieni hätäily hohkaa ajoittain vielä liikaa Morrisseyn laukomisesta ja murtavista syötöistä, mutta rutiini tuo varmuutta kunhan mies vain malttaa pitää päänsä kylmänä. Sama pätee tietysti puolustamiseen, jossa Morrisseyn ja Clennonin muodostamalla voimakaksikolla olisi mahdollisuus luoda vastustajan toppareiden pelaamisesta suorastaan helvetillistä molempien toimiessa vielä lite bättre, yläkerran tilanteenvaihdoista Vepsu saisi tehdä vielä enemmänkin maaleja.

Andre Clennon on yhtä pientä detaljia lukuunottamatta täydellinen hyökkääjä Vaasan Palloseuraan. Clennon on liigatasolle jopa naurettavan hyvä target-pelaaja, jonka kyvyt suojata palloa hakevat vertaistaan. Käsien käyttöä moititaan, mutta minkä mies sille voi että on siinä kansainvälistä tasoa missä suomalaiset vastustajat muistuttavat enemmänkin harrastelijoita? Lisäksi Auringon suutelema mies on todella työteliäs, ja nopeus- ja kestävyysominaisuudet kestävät vertailun. Maalinteko on kuitenkin osa-alue, joka Clennonilla pettää aivan liian usein. Kyseessä on myös asia, jota on näin aikuisiällä hemmetin hankala harjoitella. Kuka tahansa osaa laittaa helpon pallon sisään häkkiin jos pelkästään teknisiä ominaisuuksia katsotaan, mutta miten on asian laita kun kyseessä on nopea pelitilanne sekä kaikki pelin tuomat paineet? Mitä muuta Clennon voi tehdä asian ratkaisemiseksi kuin jatkaa töitä, joissa hän on tukkoisuudesta huolimatta ollut iso apu viimeisen kolmanneksen lisäksi myös alimmalle viisikolle. On nimittäin niin, että ilman Clennonin luomaa varaventtiiliä painollisella puolella Vepsun alakerralta puuttuu turhan usein mahdollisuus avata reilusti prässilinjan tai linjojen yli suoraan ainakaan niin, että pallo millään järkevillä todennäköisyyksillä pysyisi omilla.


Loppu työn kruunaa

Kautta on pelattu kaksi kolmannesta, ja Vepsu on erinomaisissa asemissa mitalitaistelun keskellä tasaisessa sarjassa. Mitään ei ole vielä voitettu ja pelin kehityksen on jatkuttava edelleen, mikäli VPS mielii vielä mitaleille jo tällä kaudella. Pelitavan ja pelaajien kehittyminen ovat pitkässä juoksussa tärkeimpiä asioita, mutta lyhyemmällä aikajänteellä tulos on se joka muistetaan. Uusi stadion, innostava uusi peli-identiteetti ja intoa uhkuva nuori ryhmä. Kaikki tämä räjähtäisi aivan uusiin sfääreihin jos kova työ toisi myös tuloksia jo nyt, ja Prihan alaisuudessa lupaavasti lähtenyt junnutoiminta saisi sekin reilusti ilmaa siipiensä alle. Vepsu on jo nyt nuorten pelaajien osalta kenties Suomen paras vaihtoehto kehitystä hamuaville yksilöille, mutta miten maagisesti vetovoima kasvaisikaan myös kokeneempien (ja edelleen paljon oppimaan kykenevien) osalta, jos europaikka napsahtaisi?

Mitä siis täytyisi tapahtua, jotta Vepsu pelaisi jo tänä vuonna europaikoista? Siinäpä se juju piileekin, täytyy vain jatkaa saman työn tekemistä ja tehdä koko ajan asioita paremmin, yksikään detalji ei saa olla liian pieni korjattavaksi. Raitapaidat ovat ja heidän kuuluukin olla liigan v-mäisimpiä vastustajia kenelle tahansa. Nyt on aika painaa maltilla kaasua.

Uuden stadionin avajaismatsin lopputuloksesta huolimatta kannattajalla on kerrankin oikeus pohtia: mitäpä jos? Vaasa ja Vaasan Palloseura, nyt meidän täytyy uskaltaa olla ylpeitä työstämme ja toisistamme, mutta toisaalta jatkaa riittävän nöyrinä hioaksemme kesken olevaa prosessia aidosti kansainvälisilläkin mittareilla upeaksi ja kompaktiksi. Yhtä aikaa ylpeä ja nöyrä VPS, mitäpä jos uskalletaan unelmoida ja tehdä töitä unelmiemme eteen?! Vaan yks elämä, vaan yks raita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti